torstai 28. huhtikuuta 2011

Kamarineidon tarina

Olen tähän asti sivuuttanut monessa yhteydessä esiin tulleen Margaret Atwoodin, ilman mitään tiettyä  syytä tosin. Kuuntelemani kurssiesitelmän innoittamana lainasin kuitenkin Orjattaresi, joka tuskin tulee olemaan viimeinen lukemani Atwood, sen verran mielenkiintoinen paketti oli kyseessä. 

Orjattaresi kertoo lähitulevaisuudesta, jossa Yhdysvaltojen alueella sijaitsee fundamentalistinen Gileadin valtio. Gileadissa naiset eivät saa omistaa mitään ja jopa lukeminen on kiellettyä muilta kuin ylimmiltä komentajilta. Tarinaa kertoo nimettömäksi jäänyt orjatar, jonka tehtävänä on muiden punapukuisten orjattarien tavoin synnyttää lapsia yläluokkaisille miehille, joiden vaimot eivät tähän pysty. Kertoja muistaa myös vanhan yhteiskunnan ja muistelee välillä elämäänsä ennen. Kuva Gileadista ja sen synnystä rakentuu kerronnan myötä. 

Orjattaresi on tarina vapauden menettämisestä ja siitä, miltä se tuntuu. Kertoja muistelee entistä elämäänsä pohtien:

"Ajattelen itsepalvelupesuloita. Sitä, mitä minulla oli päälläni kun kävin niissä. -- Sitä mitä vein niihin: omat vaatteeni, omaa rahaani, rahaa jonka olin ansainnut itse. Ajattelen miltä sellainen hallintavalta tuntuisi."

Äärimmäisen totalitaarisen valtion kansalaisia hallitaan pelolla ja oman hallintavallan menettämisellä. Kaikilla on tarkasti omat paikkansa, ne jotka eivät sopeudu lähetetään pakkotyöhön siirtokuntiin. Kuitenkin ystävystyttyään talonsa isännän kanssa kertoja huomaa, että säännöt ja vapaudetkin ovat toisenlaiset hallitsijoille ja hallittaville.

Orjattaresi on niitä kirjoja, joissa alusta asti hokee mielessään "mitä täällä tapahtuu, ketä nää tyypit on, mikä tää paikka on". Vastaukset selviävät lukijan kokoamista tiedonmurusisista. Kaikkiin kysymyksiin ei kuitenkaan löydy vastausta. Koko ajan lukiessa taustalla pyörii kysymys siitä, miten tällainen yhteiskunta olisi voinut syntyä. Vaikka toteutuuhan totalitarismi ympärillämme koko ajan.  

torstai 21. huhtikuuta 2011

Oodi kirjastolle

Tulin juuri kirjastosta. Koska budjetillani ainoat kirjaostokset ovat lähtöisin alelaareista ja divareista, suurin osa lukemistani kirjoista on lainattuja. Osa kirjastojen viehätystä on samaa kuin kirppareilla ja divareissa: ei ikinä tiedä mitä on tarjolla. Tottunut kirjastohaukka tarkistaa ensin pikalainahyllyn ja palautukset uutuuksien varalta, sitten on vuoro epämääräisen kiertelyn.


Ensikosketukseni kirjastojen maailmaan sain ekaluokalla. Koska osasin jo lukea, pedagoginen ratkaisu tähän oli "lue sitten" ja suuren osan ekaluokkaa kökötinkin sitten koulun pienessä kirjastohuoneessa lukien Neiti Etsiviä ja ponitallikirjoja. Muistan myös, että kirjastohuoneen ikkunasta näkyi rakennustyömaa ja usein satoi. Eskapismia siis tarvittiin. (Täytyy tosin mainita, että oli siellä välillä muitakin saman kohtalon kokeneita lapsia.)



Kolmetoista vuotta myöhemmin muuttaessani Savonlinnaan toinen asia, jonka asunnostani huomasin oli se, että se sijaitsi kirjaston takapihalla. Ensimmäinen oli se, että talo olikin kadulle näkyvän upean vanhan köynnöskasviseinäisen talon takana sijaitseva ruma kerrostalo. Mutta siitä kiipesi minuuttissa aidan yli kirjastoon!

Tänään oli erityisen onnistunut kirjastokeikka. Kirjasto on tosin jo toinen ja sinne täytyy pyöräillä. Nyt kuitenkin pöydällä odottavat Bernhard Schlinkin Viikonloppu, Ian McEwanin Polte, Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina sekä Iida Rauman Katoamisten kirja. Näistä siis seuraavaksi. Lomasuunnitelmissa on lööbailua ja lukemista, ehkä siis hyvinkin pian.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Pohdittaisko vielä vähän tätä meidän elämää?

Luin Laura Honkasalon Tyttökerhon

En pitänyt siitä, koska se oli  jankkaava. 

Pidin siitä, koska kieli oli kaunista. 

Jokin kaikissa henkilöissä ärsytti, mutta jokin sai silti lukemaan eteenpäin ja selvittämään, miten heille käy. 


Vajaa kolmekymppinen Katri tekee kiinnostavaa työtä sisustuslehdessä, asuu Helsingin keskustassa ja käy baareissa ja kahviloissa ystäviensä kanssa, etsii suhdetta. Kun pääsee yli kliseisestä ensivaikutelmasta, tarinasta tulee kauniisti kerrottu ja elämänmakuinen. Pohdittavana on valinnanvaikeus.  Katrin ystävistä Tuuli uppoutuu töihin, Nuppu ulkonäkönsä kohentamiseen ja Arttu lähtee etsimään itseään Aasiasta. Katri haluaa perheen, mutta kiusaa itseään suhteissa miesten kanssa, jotka ovat ylikasvaneita lapsia. 

Ja sitten pohditaan. Jaamataan, juodaan viiniä ja jaamataan lisää. Lopussa kaikki kuitenkin vaikuttavat tasapainoisemmilta kuin alussa, Katrikin huomaa että onni täytyy löytää myös itsestään. 

Niinhän se menee. 

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Ekokritiikki. Nyt.

Teen proseminaarityötä. Tai oikeastaan otan pöljiä kuvia Photoboothilla.



Aiheeseen liittyviä kuitenkin. Aihe (ekokriittinen näkökulma) on kiinnostava, tutkimusaineistonikin (tuo Ihmissatama) on hyvä, mutta kevätaurinko taitaa kuitenkin olla vielä parempi.

Viikko deadlineen.