maanantai 30. toukokuuta 2011

Kesken jääneet tarinat

Asun tunnollisen lukijan kanssa. Kirjat jotka aloitetaan, myös lopetetaan. Eräs ystäväni taas käyttää sadan sivun sääntöä: jos kirja ei siihen mennessä nappaa, tuskin myöhemminkään. Itse aloittelen ja lopettelen kirjoja vailla säännönmukaisuutta. Joskus laina-aika umpeutuu, joskus tulee kiinnostavampaa luettavaa tilalle, joskus ei vaan kiinnosta. Useammin kyllä luen kirjat loppuun, kuin jätän kesken. En tiedä onko syynä kaikkiruokainen maku vai jo laina- tai ostovaiheessa suoritettu tarkka karsinta. 

Edellämainittujen pettämistä voi pohtia muutaman viime aikoina kesken jääneen kirjan kohdalla:

Elizabeth Gilbertin Eat pray love. Gaah. Ostin pokkarin, sillä tarvitsin matkalukemista ja siihenhän matkakertomus sopii. Ei tämä. Vaikka kirja kuulemma onkin omaelämänkerrallinen, tuntui se jotenkin ulkokohtaisesti kerrotulta ja kliseiseltä. "Hyppy tyhjän päälle" ei myöskään ollut kovin uskottava luksustalosta saadut rahat ja kustannussopimus taskussa. Pääsin Italiaan asti, sitten kirja joutui kirpparipöydälle, jossa sopivasti juuri myyn tavaraa muuton tieltä.

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Tämä vaikutti lähtökohtaisesti mielenkiintoiselta, vaikka jokseenkin tutulta. Vampyyreja, sivilisaation tuho ja lapsi jolla on tehtävä! Alku oli lupaava, mutta kun neljättäsadatta sivua haahuiltiin siirtokunnassa ja sen liepeillä, eikä mitään ollut selvinnyt, luovutin. Ja tätä on vielä ainakin kaksi osaa tulossa. 

Alexandra Ripleyn Scarlett. Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani, mutta Savonlinnan torilta divarikojusta ostettu Scarlett on viime kesästä saakka saanut puoliksi luettuna väistyä uusien löytöjen tieltä. Ei se huono ole, mutta kaiketi Tuulen viemän lumo siitä puuttuu. Vaikka kyllä tämän loppuun luen kunhan kiireellisempien kirjojen pino pienenee.

Jo Nesbon Panssarisydän. Takakansi ylisti parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi. Jännityksen ystävänä tartuin tähän innolla, ehkä liiankin suurin odotuksin. Tarina alkoi kiinnostavasti, raakaa peliä ja outoja henkilöitä. En tiedä mikä meni vikaan ja missä kohdin, mutta jossain vaiheessa homma vain lässähti. Ehkä tarina olisi tämän tiiliskiven sijaan mahtunut pienempäänkin tilaan. Toki kurkkasin viimeisiltä sivuilta, kuka oli murhaaja, mutta lasken tämän kuitenkin kesken jääneksi.

Tunnollinen lukija heitti nojatuolistaan jonkun Finlandia -palkintoraatilaisen sanoneen, että eihän maitoakaan tarvitse koko litraa juoda tietääkseen, että se on pilalla. Silti usein takaraivossa kolkuttaa tunne, että voi jäädä jostain hienosta paitsi jos lopettaa nyt. 

Mitä kirjoja muilta on jäänyt kesken?


                                Kuva

lauantai 28. toukokuuta 2011

Mitä todella tapahtui?

Ystäväni suositteli Sovitus -elokuvaa "koska siinä on söpö James McAvoy". Tietenkin lainasin kirjan ensin ja voi että pidin siitä! Elokuva odottaa katsomistaan, en ole vielä uskaltanut. 

Ian McEwanin tyyliä on moitittu myös hitaaksi, mutta etenkin Sovituksessa tämä hitaus toimii. Eihän kirjassa loppujen lopuksi monia käänteitä ole, mutta yksi teko ja sen seuraukset tarkastelun alla ovatkin. Tarina alkaa, kun kolmetoistavuotias Briony Tallis näkee isonsiskonsa ja talon siivoojan pojan välillä kohtauksen, joka jää hänen mieleensä, eikä hän voi olla kertomatta näkemäänsä paisuttelematta sitä. Tämän päivän, joka kattaa kirjan ensimmäisen osan, päättyessä kaikkien kolmen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. 


Sitten selvitetään, mitä heille tapahtui. Koska tapahtumat alkavat vuodesta 1935, tullaan toinen osa viettämään pitkälti toisen maailmansodan melskeissä. Vaikka sotakuvausta oli paljon, se ei yllättäen pitkästyttänyt lainkaan. Myös sairaanhoitajien työn kuvaus tuona aikana oli kiinnostavaa. 


Ian McEwanilla on taito tehdä henkilöistään kokonaisia ja eläviä. Keskeisten henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit tuodaan esille viipyilevässä kerronassa, vain Cecilia jäi hieman etäiseksi. Välillä he myös ärsyttivät typerillä ratkaisuillaan, välillä heidän toivoi onnistuvan kaikessa.

Oman kokemukseni perusteella kirjailija tuntuu pohtivat yksittäisten mullistavien tapahtumien vaikutusta ihmisten elämään myös muissa kirjoissaan. Sovituksessa mietityttämään jää myös, mikä on lopulta totta, mitä tapahtui oikeasti ja kenelle. 


Kuvituksena perinteisesti elokuvaa Weheartit -sivustolta.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Tutkimustyön hedelmä ja kesäinen viikonloppu

Blogger näemmä söi kirjoitukseni Iida Rauman Katoamisten kirjasta. Koska kirjaa on jo pohdittu  ympäri nettiä ja lehtiä, en kirjoita siitä uudelleen. Tiivistyksenä sanottakoon, etten kirjoitusta tehdessä, enkä vieläkään ole varma, pidinkö kirjasta vai en. Kielestä ja kerronnasta ainakin pidin. Lisätietoa halajavat voivat vilkaista pidemmän pohdinnan vaikka Kirjainten virrassa -blogista.

Bloggerin toinnuttua olen tehnyt kaikenlaista kirjoihin liittyvää ja liittymätöntä. Liittyviä asioita on palautettu kirjallisuuden proseminaarityö! Tänään tuntui siltä, että tuskaisin homma oli ulkoasun viilaaminen, sillä me ei Wordin kanssa tulla oikein toimeen. Tässä vilautus kannesta, aihekin näkyy kuvasta.



Ihailin myös  tivolin maailmanpyörää sekä aamuyön, että päivän valaistuksessa eli vietin hauskan viikonlopun Kuopiossa. Siellä syötiin myös alimman kuvan herkkua. 




Loppuillaksi istahdan sohvalle seuranani Ian McEwanin Polte. Siitä seuraavaksi.

torstai 5. toukokuuta 2011

Sukudraamaa hautausmaalla

Kaksosissa on usein kirjallisuudessa jotain mystistä. Aina niillä on suuri henkinen yhteys tai muuten tietävät toisistaan kaiken. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinassa kaksoset Julia ja Valentina eivät ole koskaan nukkuneet yksin ja yrittävät keksiä elämälleen yhteistä suuntaa. He eivät ole koskaan kuulleet, että heidän äidilläänkin on kaksossisar - ennen kuin tämä kuolee ja jättää omaisuutensa tytöille. Omaisuus on asunto Lontoossa Highgaten hautasmaan naapurissa.

Hautausmaa ja sen kuvaus saa suuren osan kirjassa. Alakerran naapuri ja kuolleen Elspethin miesystävä Robert tekee väitöskirjaa hautasmaasta ja toimii sen oppaana. Hautausmaalla siis hiippaillaan tuon tuostakin ja se toimii oivana miljöönä kummistustarinalle, Julia ja Valentina eivät näet Elspehtin asuntoon muuttaessaan ole yksin. 


Enempää juonesta jääkööt tässä paljastamatta, sillä salaisuuksia kohti kuljetaan tarinan edetessä. Sisarusten ristiriidat ja Valentinan itsenäistymispyrkimykset johtavat yllättävään loppuratkaisuun. 


Mielestäni koko kirjan tunnelma välittyy hyvin hautausmaakuvista. Kaikki henkilöt ovat surumielisiä ja tuntuu, että aina sataa. Vaikka Julia ja Valentina muuttavat monien mahdollisuuksien Lontooseen, he suurimman osan ajasta nököttävät sisällä asunnossa, etenkin Valentina. Ankeaksi en kirjaa kuitenkaan kuvaisi, vaan nimenomaan salaperäisen surumieliseksi.  Sellaiseksi, joka sopii sateisiin kesäpäiviin. 

Kuvat Highgaten hautasmaalta: 12.