maanantai 28. marraskuuta 2011

Vainoaja ovellasi

"Monisyinen psykologinen jännityskertomus, joka on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus" lupaa kansiteksti erittäin osuvasti. Vaikka Ikuinen rakkaus ei dekkarimielessä ole jännäri, se on silti välillä todella karmiva. 

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: aviopari Joe ja Clarissa ovat piknikillä, kun laskeutuva kuumailmapallo ryöstäytyy sen kuljettajan hallinnasta ja puistossa olevat ihmiset ryntäävät auttamaan. Pelastustöissä mukana ollut nuori uskonnollinen fanaatikko Jed Parry rakastuu tulisesti Joeen ja alkaa vainota tätä. 

Puhelinsoitot, kirjeet ja seuraaminen jatkuvat, mutta kukaan ei tunnu ottavan Joea vakavasti. Välillä myös itse kertojan eli Joen luotettavuus kyseenalaistetaan - mutta ei, loppuratkaisu ei ole se mitä te nyt luulette. 

Kirjan lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa eikä sitä voi jättää kesken tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja kuten Lauantainkin kohdalla, pitää tästäkin mainita komiikka-aspekti. Kohtaus, jossa Joe menee ostamaan  laitonta asetta ja yrittää pidätellä naurua nähdessään tämän gangsterin viikset on hillitön.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lauantai

Gradu numero kakkosta varten olen lukenut ahkerasti Ian McEwania. Vuonna 2005 ilmestynyt Lauantai viittaaa monesti ilmestymisaikansa tapahtumiin putoavien lentokoneiden ja Irakin sodan vastaisen mielenosoituksen kautta. Se käsittelee hyvin selvästi moraalia ja mielestäni myös anteeksiantoa.

Yhdenpäivänromaani on vaikea laji. Usein yksi päivä onkin vain kehys ja lopulta kerronta käsittelee kaikkia muita aikoja, kuten Että hän muistaisi saman -kirjassa, sillä vaarana on päätyä Alastalon salissa -tyyppiseen jaaritteluun. Taustoittavia tapahtumia lukuunottamatta Launtaissa pitäydytään kuitenkin yllättävän kurinalaisesti vain tässä päivässä ja kun siihen on ympätty niin paljon tapahtumia, se myös toimii.

Lauantain keskushenkilö on neurokirurgi Henry Perowne, jonka toimia ja mielenliikkeitä seurataan tarkasti yhden päivän aikana. Matkalla pelaamaan squashia, Perowne ajaa kolarin arvaamattoman ja väkivaltaisen pikkurikollisen kanssa. Perowne pääsee pakenemaan uhkaavasta tilanteessa huomatessaan, että kolarin toisella osapuolella Baxterilla on Huntingtonin tauti ja kertomalla sen tämän kaverien läsnäollessa. Illalla Perownen runoilijatytär ja isoisä tulevat käymään ja koko perheen viettäessä iltaa Baxter tovereineen tunkeutuu Perownen taloon aikeenaan kostaa nöyryyttäjälleen.

Lauantai on täynnä Perownen mielen tarkkaa havainnointia. "Henry on tottunut tarkkailemaan mielialojaan ja pohtii nyt pitkittyneen hyvänolontunteensa syitä. Ehkä jossain molekyylitasolla on hänen nukkuessaan sattunut vahinko - vähän kuin juomia olisi läikkynyt laseista tarjottimelle - ja dopamiinireseptorit ovat polkaisseen käyntiin solujenvälisen mielihyvänsävyisen tapahtumavyöryn."  Perowne tutkii kaikkea ympärillään kirurgin tarkkuudella ja välillä tämä ärsykkeiden vyöry puuduttaa, mutta usein ihastuttaa terävillä huomioillaan. 

Mielenosoituksen laukaisemana Perowne pohtii sotaa moneen otteeseen, sekä keskustelee siitä tyttärensä kanssa. Näin jälkikäteen luettuna argumentit tuntuvat kovin tutuilta, samoja asioita on nyt pyöritelty lehdissä joka suuntaan vuosikaupalla. Alussa mainitut moraali ja anteeksianto tulevat esille myös henkilöiden tasolla etenkin loppuratkaisussa ja vaikuttaa siltä että se on viittaus myös maailman tilanteeseen.

Raskaankuuloisesta aiheesta huolimatta Lauantai on täynnä tilannekomiikkaa. Perownen ja tämän työkaverin veren maku suussa pelattu squashottelu sekä henkilöiden väliset kohtaamiset saavat monesti koomisia piirteitä toteavaan McEwan -tyyliin.

tiistai 15. marraskuuta 2011

"Miksi me lakkaamme aikuisina uskomasta tarinoihimme?"

Otsikon kysymystä, sisaruutta ja sen merkitystä sekä elämää yleensä pohditaan Katriina Ranteen esikoisromaanissa Minä, sisareni.

Vuolteen neljä sisarusta Tuuli, Sade, Meri ja Usva kasvavat Noormarkussa tiiviisti yhdessä, mutta heidän elämänsä vievät eri suuntiin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, josta ensimmäinen käsittelee sisarusten lapsuutta, toinen ja kolmas heidän aikuistumistaan. 

Kertominen ja tarinat ovat siskosten tapa hahmottaa elämäänsä ja maailmaa. Aina he eivät muista mitä tapahtui heille ja mitä siskoille. Koska neljän kertojan äänet ovat niin samankaltaiset, heidän mukaansa nimetyt luvut auttavat hahmottamaan kuka puhuu. Tosin välillä se unohtui, ehkä tarkoituksella. Tarina etenee näennäisen lineaarisesti, mutta kertojat poukkoilevat silti ajassa edestakaisin assosiatiivisesti. Aika myös hidastuu ja nopeutuu. Välillä kertojat analysoivat lumihiutaleiden ja uimareiden liikkeitä ja uppoutuvat pieniin kauniisiin asioihin pitkäksi aikaa, välillä taas kuukausia ja vuosia ohitetaan muutamalla lauseella.

Sisarusten välinen yhteys säilyy erilaisista elämistä huolimatta. Kokoontuminen jouluksi kotiin ja piparkakkutalon teko ovat vuosittain toistuvia, yhtenäisyyttä ylläpitäviä rituaaleja. Meilläkin muuten pyritään tekemään yhteinen piparitalo keittiöarkkitehdin pedantilla tarkkuudella mittakaavoineen päivineen, tosin viime vuosina sen on hoitanut lähinnä nuorin siskoni.

Kirjan kieli on kaunista, joskin välillä turhankin mahtipontista. Ehkä jo se, että kirja alkaa sen maailman luomiskertomuksella, kertoo paatoksesta jotain. Toisaalta kauneuden kautta maailmaa katsovien siskosten suuhun korulauseet sopivat. Vaikka kirja kuvaa tavallista elämää ja arkea, se tekee sen jotenkin satumaisesti. Vaikka kirjalla on mittaa viitisen sataa sivua, ei se muutamia jaksoja lukuunottamatta tunnu ollenkaan liian pitkältä. Joku perusuteliaisuus tuossa kantaa, sillä haluaahan lukiessaan tietää, mitä henkilöille tapahtuu ja minne he päätyvät.

maanantai 14. marraskuuta 2011

A Song of Ice and Fire


Jokin aikaa sitten, sillä aikaa kun itse lomailin pohjanmaalla, oli tällainen paketti saapunut kotiini. Kiitos britti-Amazon, nyt on niin tiukka fantasiapaketti luvassa, että kasvatan varmaan haltiakorvat viimeistään joululomalla.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Viherpirtelöä kansalle

Koska nautin faktani opiskelun vaatimia teoksia lukuunottamatta mieluiten dokumentteina, ei blogissakaan ole tietokirjallisuutta käsitelty. Noora Shinglerin melkein-uutuuskirja Marjoja ja Maskaraa tuli kuitenkin luettua mielenkiinnolla läpi.

Kemikaalicocktail-blogista tuttu Noora Shingler on koonnut bloginsa ruokaan ja luonnonkosmetiikkaan liittyvät "opetuksensa" kansien väliin. Alaotsikko "Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit" kiteyttää kirjan sisällön, sillä yleisen faktatiedon lomassa Shingler kertoo omasta kamppailustaan vatsaoireiden kanssa sekä siitä seuranneesta luonnollisempien vaihtoehtojen etsimisestä. 

Kempparia lukeneille tai muuten  perehtyneille kirja tuskin tarjoaa mitään uutta, mutta aiheesta vasta kiinnostuneille se on kansantajuinen tietopaketti. Hyvin tiivistettynä pointtina on voida paremmin välttelemällä maitoa, vehnää, sokeria, hiivaa ja lihaa ja syödä enemmän kasvikunnan tuotteita. Ruokajuttuja seuraava toinen osa käsittelee luonnonkosmetiikkaa antamalla vaihtoehtoja niille kemikaaleille, joita yleisesti lätkitään kilokaupalla iholle. 

Teksti on blogityylistä ja sillä näyttää olevan haettu kaverilta kaverille -tyylistä lähestymistapaa. Painetussa kirjassa jotkut puhekielisyydet sekä samojen sanojen toistaminen häirisevät vanhaa kielioppinillittäjää. Vaikka luomuhehkutus on paikoin hyvin paatoksellista, ote valintoihin on kuitenkin rentoutta korostava, mielestäni jopa blogia enemmän.

Pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta voin suositella asiasta kiinnostuneille. Niin, ja mysliohje on hyvä!