tiistai 12. heinäkuuta 2011

Keskikesän murha-annos

Monissa jännityskertomuksissa etsitään kadonneita koodeja, paljastetaan salaliitto sukkuloiden maasta toiseen edes vessassa käymättä tai vähintään Jack Reacher ajaa tankilla vihollisten yli. 

Siksi Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit ovatkin ihastuttavan tavallista kesälukemista. Toimittaja Pii Marin sekä lounaissuomalaisen pikkukaupungin poliisit selvittävät kaupungin rikoksia ja samalla omaa elämäänsä. Piin ollessa afrikkalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi ja täten kaupungin ainoa tummaihoinen tv-toimittaja, saadaan mukaan myös rasismi- ja maahanmuuttoteemoja. 


Helleviikolla puistossa maatessani tulin lukeneeksi melkein koko sarjan. Kirjat ovat ilmestyneet myös kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina. Perinteisen kuka on murhaaja -jännäyksen lisäksi kirjat tarjoavat hauskan kuvailevaa kieltä ja osuvia kielikuvia. Rikoksia enemmän pääosassa ovat henkilöt ja tapahtumat ja niiden motiivit jäävätkin usein hieman auki tai moniselitteisiksi. Sarjan loppupuolella lipsutaan tosin jo hieman salaliittojuttujen puolelle Piin selvittäessä mitä hänen isälleen tapahtui. Viimeinen osa, juuri ilmestynyt Loppu on vielä lukematta, joten sitä en itsekään tiedä.  

torstai 7. heinäkuuta 2011

Shakkiarvoitus

Fyysikon lisäksi haluaisin olla myös shakkimestari. Shakinpelaajat ovat älykkäitä ja salaperäisiä, pelin logiikka kiehtovaa. Kuitenkin koska keskittymiskykyni on usein perunan luokkaa ja häviän aina tammessa, en ole shakkia koskaan opetellut. Perusratkaisuna lainasin shakin pelaamisesta (sekä toki suuresta arvoituksesta ja mahdollisesta maailman tuhoutumisesta) kertovan kirjan. 

Katherine Nevillen Kahdeksan -kirjassa etsitään muinaisia shakkinappuloita 70-luvun New Yorkissa  ja  Algerissa sekä 1700 -luvun lopun Ranskassa. Tässä varhaisessa Da Vinci -koodissa (kirja on kirjoitettu 80-luvulla) shakkinappulat sisältävät koodin rajattomaan valtaan ja vihjeiden perässä painellaan pitkin aavikkoa ja valtameriä.



Itse juonikuvio tuntui turhan tutulta. Jännittävien hetkien kohdalla kerronnassa oli myös toivomisen varaa. Kirjan suurinta antia itselleni olivatkin shakinpelaajien maailma suurmestareineen sekä Pariisin tapahtumat vallankumouksen aikaan. Loppuratkaisu, johon päädyttiin vähän turhien kiertoteiden kautta oli arvattava, mutta ei pettymys. Nappuloiden ympärillä vellova "Peli" (kyllä, se kirjoitettiin aina isolla, miten mahtipontista) tosin tuntui lopulta epäuskottavalta. 

Shakin aloittamiseen Kahdeksan ei suoranaisesti kannustanut. Monimutkainen sanasto ja pelin hienoudet uuvuttivat shakista tietämättömän lukijan, samoin myös joka luvun alussa toistuvat shakki on kuin elämä -tyyppiset lainaukset historian suurmiehiltä. 

Ehkä sitten eläkkeellä.