sunnuntai 27. helmikuuta 2011

"On erittäin tärkeää, että me muistamme"

Nyt suosittelen kerralla kirjaa ja elokuvaa, sillä Jonathan Safran Foerin Kaikki valaistuu toimii molempina. Elokuvan näkemisestä on jo aikaa, joten tarkemmin en yhtäläisyyksiä tai eroja muista, muistan vain, että pidin siitä kovasti. Keskitytään siis kirjaan.


Tarinassa nuori Jonathan Safran Foer -niminen amerikanjuutalainen kirjoittaa kirjaa sukunsa vaiheista. Hän matkustaa Ukrainaan löytääkseen Augustinen, joka pelasti hänen isoisänsä toisen maailmansodan aikana. Oppaakseen Jonathan saa mielikuvituksellista englantia puhuvan Alexin, tämän isoisän sekä virallisen opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin. Kirja koostuu Jonathan kirjan luvuista, vaiheikkaasta matkasta Alexin kertomana, sekä Alexin kirjeistä Jonathanille matkan jälkeen. Vuosisatojen takaiset menneet, matka ja nykyhetki limittyvät toisiinsa paljastaen hiljalleen tapahtumien kulun sekä sen, millaisia henkilöt ovat julkisivunsa takana. 

Kuvat elokuvasta googletettu

Foerilla on kyky luoda uskomatonta tilannekomiikkaa, mutta myös traagisia kohtaloita. Kirjan ääressä voi siis vetää cashewpähkinät henkeen nauraessaan matkalaisten keskustelulle, mutta myös pyyhkiä salaa kyyneleitä. Muuta näiden ympäripyöreyksien lisäksi kirjasta ei oikein voi liikaa paljastamatta sanoa, suositella vain.

Sopivasti tällä viikolla luin uutisen myös Foerin uusimmasta kirjasta, Eläinten syömisestä. Pohdiskelu lihansyönnin etiikasta ja tehotuotannosta kiinnostaa näemmä muitakin, olen kirjastomme varausjonossa kahdeksas. Palataan siis asiaan varmaan loppukesästä. "

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Sunnuntain lempijutut




Aurinkoiset lumihanget, palaneiden pullien käyttökelpoisten osien hyötykäyttöä köyhinä ritareina sekä viikonlopun kirjat. 

Eräänä elokuisena aamuyönä Kuopiossa ystäväni suositteli minulle John Irvingin koko tuotannon lisäksi Johnathan Safran Foerin Kaikki valaistuu -kirjaa. Näin puoli vuotta jälkeenpäin, kirjastossa käydessäni, suositus sitten kulki jossain hermostoissa perille asti ja iski mieleeni. Tähän mennessä vaikuttaa varsin mainiolta! Matkaopas ja Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa ovat inspiraatiota mahdolliseen kesämatkaan Balkanille. 

Näiden pariin siis, leppoisaa sunnuntaita. 

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Ihmisen rakennuspalikat

Tasaisin väliajoin joku pelottelee minua ja muita tiedejuttujen lukijoita geenitutkimuksen vaaroilla. Lähiaikoina olen lukenut myös kaksi aihetta sivuavaa kirjaa, joskaan ne eivät ole ihan tuoreita.  Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on enemmän maailmalopun meininkiä, Jodi Picoultin  Sisareni puolesta taas sivuaa aihetta vähemmän dystopisesti.  Yllättäen suurin yhteinen tekijä kirjoissa on niiden keskittyminen ihmisten välisiin suhteisiin erikoisessa tilanteessa.


Ole luonani aina kertoo Kathysta, Tommysta ja Ruthista, jotka elävät eristetyssä sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Tarinaa kertoo Kathy, joka muistelee nuoruusaikojaan tuossa paikassa, Hailshamissa. Kathyn muistelmien edessä selviää myös hiljalleen, miksi heidät on kasvatettu siellä ja mikä on heidän ainoa kohtalonsa elämässä. Nuoret nimittäin ovat klooneja, jotka on kasvatettu toimimaan elinluovuttajina. 


Koska Kathy ei muusta tiedä, hän suhtautuu tarkoitukseensa hyväksyvästi ja kohtalonomaisesti. Muuten heidät kuvataan tavallisina nuorina. Kaikki tosin eivät ajattele klooneista näin, niinpä Hailshamissa opettajat laittavat nuoret tekemään taidetta todistaakseen, että klooneillakin on sielu. Vaikka luovutusten uhka varjostaakin henkilöiden elämää, keskittyy kerronta yllättävänkin paljon kolmikon välisiin suhteisiin. Sumuinen Englanti luo melankolisen taustan tapahtumille. 


Ole luonani aina esittää dystopian maailmasta, jossa ihmisiä tehdään toisten  ihmisten rakennuskappaleiksi. Kirja pistää myös pohtimaan mitä jää, kun ihmiseltä viedään vapaus valita, mitä tehdä elämällään. Mielessäni tosin kävi, että valintojen poistuminen voi olla vapauttavaakin. 


Mainitsemani toinen kirja Sisareni puolesta pohti myös varaosapankin ideaa. Annan sisarella Katella on harvinainen leukemia ja Anna saikin alkunsa koeputkessa vanhempien halutessa Katen kanssa geneettisesti identtisen lapsen. Anna luovuttaa sisarelleen vertaan ja solujaan, kunnes Katen tarvitessa hänen munuaistaan alkaa kyseenalaistaa asiaa ja haastaa lopulta vanhempansa oikeuteen vaatien itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Vaikka päähenkilönä on Anna, tarinaa kuljetetaan eri henkilöiden kautta. Oman äänensä saavat perheenjäsenet sekä Annan asiajanajaja ja edunvalvoja.


Picoultille tyypillisesti alussa esitellään eettisesti ristiriitainen tilanne, lopuksi ollaankin jo oikeudessa. Oikeussalidraama haukkaakin ison osan tarinasta ja lain päätös nähdään ratkaisuna perhettä repivään tilanteeseen. Oikeustykitystä ja päälleliimattua romanssia en edes kommentoi, totean vain, että kohtalon pohdinta on läsnä tässäkin kirjassa, kuten myös vanhempien ja lasten suhteet. 


Koska kirjat saivat aikaan näinkin paljon tekstiä, voi niitä suositella, etenkin ensimmäistä. Ole luonani ainasta on tehty myös elokuva, joka ilmestynee lähiaikoina. Aion mennä katsomaan sen nillittääkseni sitten kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista. 
 

lauantai 5. helmikuuta 2011

Vinksahtaneen saariston lapset

Jämähdän usein lukemaan samantyylisiä kirjoja ja kirjailijoita. Tällöin uusi kirjailijalöytö, jopa sellainen jolta haluaa lukea heti kaiken, on suuri tapaus.  

Viimeisin löytöni on ruotsalainen John Ajvide Linqvist, joka useimmiten tunnetaan pariinkin kertaan filmatusta Ystävät hämärän jälkeen -teoksesta. Tästä minäkin aloitin jatkaen kahdella muulla kirjalla. Ystävät hämärän jälkeen oli kiinnostava, samoin Kuinka kuolleita käsitellään, mutta suurimman vaikutuksen teki Ihmissatama. Linqvistin tapana on käsitellä suuria asioita kauhukirjallisuuden elementtien kautta. Kun vampyyrit ja zombit on jo käsitelty, Ihmissatamassa tarina kulkee meren ja aaveiden kautta käsitellen suljetun yhteisön keskinäisiä suhteita sekä yhteisen salaisuuden aiheuttamaa painetta. 

Ihmissatama on kauhua, jännitystä ja ihmiskuvausta yhdistelevä vahva kokonaisuus. Tarinan päähenkilö on oikeastaan Domarön saari, jolla ihmiset katoilevat ja meri käyttäytyy oudosti. Pidän Linquistin tavasta luoda henkilöhahmoja, joissa kaikissa on jotain pimeää. Ihmeellisin ja arvoituksellisin elementti on kuitenkin meri, oma rinnakkaismaailmansa.

Saaristolaiselämää pohtiessaan eräs henkilöistä toteaa Saariston lapset -kirjan pilanneen saariston. Tämän lastenkirjan ilmestyessä kaupunkilaiset rynnivät saaristoon etsimään opittua idylliä. Minulle taas Ihmissatama loi oman saaristomielikuvani ja halun päästä tähän kiehtovaan, synkkään paikkaan. 

Tervetuloa Domaröhon. 

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tästä alkaa blogi

Kirjablogi tai lukupäiväkirja, kirjoista ja muusta sellaisesta. Kirjoitan lukemistani kirjoista, kirjoista jotka haluaisin lukea ja kaikesta sinnepäin. Blogissa esiintyy siis sekalaista kaunokirjallisuutta.  

Kommentit ja mielipiteet luetaan huolella. Tervetuloa!