maanantai 28. marraskuuta 2011

Vainoaja ovellasi

"Monisyinen psykologinen jännityskertomus, joka on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus" lupaa kansiteksti erittäin osuvasti. Vaikka Ikuinen rakkaus ei dekkarimielessä ole jännäri, se on silti välillä todella karmiva. 

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: aviopari Joe ja Clarissa ovat piknikillä, kun laskeutuva kuumailmapallo ryöstäytyy sen kuljettajan hallinnasta ja puistossa olevat ihmiset ryntäävät auttamaan. Pelastustöissä mukana ollut nuori uskonnollinen fanaatikko Jed Parry rakastuu tulisesti Joeen ja alkaa vainota tätä. 

Puhelinsoitot, kirjeet ja seuraaminen jatkuvat, mutta kukaan ei tunnu ottavan Joea vakavasti. Välillä myös itse kertojan eli Joen luotettavuus kyseenalaistetaan - mutta ei, loppuratkaisu ei ole se mitä te nyt luulette. 

Kirjan lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa eikä sitä voi jättää kesken tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja kuten Lauantainkin kohdalla, pitää tästäkin mainita komiikka-aspekti. Kohtaus, jossa Joe menee ostamaan  laitonta asetta ja yrittää pidätellä naurua nähdessään tämän gangsterin viikset on hillitön.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lauantai

Gradu numero kakkosta varten olen lukenut ahkerasti Ian McEwania. Vuonna 2005 ilmestynyt Lauantai viittaaa monesti ilmestymisaikansa tapahtumiin putoavien lentokoneiden ja Irakin sodan vastaisen mielenosoituksen kautta. Se käsittelee hyvin selvästi moraalia ja mielestäni myös anteeksiantoa.

Yhdenpäivänromaani on vaikea laji. Usein yksi päivä onkin vain kehys ja lopulta kerronta käsittelee kaikkia muita aikoja, kuten Että hän muistaisi saman -kirjassa, sillä vaarana on päätyä Alastalon salissa -tyyppiseen jaaritteluun. Taustoittavia tapahtumia lukuunottamatta Launtaissa pitäydytään kuitenkin yllättävän kurinalaisesti vain tässä päivässä ja kun siihen on ympätty niin paljon tapahtumia, se myös toimii.

Lauantain keskushenkilö on neurokirurgi Henry Perowne, jonka toimia ja mielenliikkeitä seurataan tarkasti yhden päivän aikana. Matkalla pelaamaan squashia, Perowne ajaa kolarin arvaamattoman ja väkivaltaisen pikkurikollisen kanssa. Perowne pääsee pakenemaan uhkaavasta tilanteessa huomatessaan, että kolarin toisella osapuolella Baxterilla on Huntingtonin tauti ja kertomalla sen tämän kaverien läsnäollessa. Illalla Perownen runoilijatytär ja isoisä tulevat käymään ja koko perheen viettäessä iltaa Baxter tovereineen tunkeutuu Perownen taloon aikeenaan kostaa nöyryyttäjälleen.

Lauantai on täynnä Perownen mielen tarkkaa havainnointia. "Henry on tottunut tarkkailemaan mielialojaan ja pohtii nyt pitkittyneen hyvänolontunteensa syitä. Ehkä jossain molekyylitasolla on hänen nukkuessaan sattunut vahinko - vähän kuin juomia olisi läikkynyt laseista tarjottimelle - ja dopamiinireseptorit ovat polkaisseen käyntiin solujenvälisen mielihyvänsävyisen tapahtumavyöryn."  Perowne tutkii kaikkea ympärillään kirurgin tarkkuudella ja välillä tämä ärsykkeiden vyöry puuduttaa, mutta usein ihastuttaa terävillä huomioillaan. 

Mielenosoituksen laukaisemana Perowne pohtii sotaa moneen otteeseen, sekä keskustelee siitä tyttärensä kanssa. Näin jälkikäteen luettuna argumentit tuntuvat kovin tutuilta, samoja asioita on nyt pyöritelty lehdissä joka suuntaan vuosikaupalla. Alussa mainitut moraali ja anteeksianto tulevat esille myös henkilöiden tasolla etenkin loppuratkaisussa ja vaikuttaa siltä että se on viittaus myös maailman tilanteeseen.

Raskaankuuloisesta aiheesta huolimatta Lauantai on täynnä tilannekomiikkaa. Perownen ja tämän työkaverin veren maku suussa pelattu squashottelu sekä henkilöiden väliset kohtaamiset saavat monesti koomisia piirteitä toteavaan McEwan -tyyliin.

tiistai 15. marraskuuta 2011

"Miksi me lakkaamme aikuisina uskomasta tarinoihimme?"

Otsikon kysymystä, sisaruutta ja sen merkitystä sekä elämää yleensä pohditaan Katriina Ranteen esikoisromaanissa Minä, sisareni.

Vuolteen neljä sisarusta Tuuli, Sade, Meri ja Usva kasvavat Noormarkussa tiiviisti yhdessä, mutta heidän elämänsä vievät eri suuntiin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, josta ensimmäinen käsittelee sisarusten lapsuutta, toinen ja kolmas heidän aikuistumistaan. 

Kertominen ja tarinat ovat siskosten tapa hahmottaa elämäänsä ja maailmaa. Aina he eivät muista mitä tapahtui heille ja mitä siskoille. Koska neljän kertojan äänet ovat niin samankaltaiset, heidän mukaansa nimetyt luvut auttavat hahmottamaan kuka puhuu. Tosin välillä se unohtui, ehkä tarkoituksella. Tarina etenee näennäisen lineaarisesti, mutta kertojat poukkoilevat silti ajassa edestakaisin assosiatiivisesti. Aika myös hidastuu ja nopeutuu. Välillä kertojat analysoivat lumihiutaleiden ja uimareiden liikkeitä ja uppoutuvat pieniin kauniisiin asioihin pitkäksi aikaa, välillä taas kuukausia ja vuosia ohitetaan muutamalla lauseella.

Sisarusten välinen yhteys säilyy erilaisista elämistä huolimatta. Kokoontuminen jouluksi kotiin ja piparkakkutalon teko ovat vuosittain toistuvia, yhtenäisyyttä ylläpitäviä rituaaleja. Meilläkin muuten pyritään tekemään yhteinen piparitalo keittiöarkkitehdin pedantilla tarkkuudella mittakaavoineen päivineen, tosin viime vuosina sen on hoitanut lähinnä nuorin siskoni.

Kirjan kieli on kaunista, joskin välillä turhankin mahtipontista. Ehkä jo se, että kirja alkaa sen maailman luomiskertomuksella, kertoo paatoksesta jotain. Toisaalta kauneuden kautta maailmaa katsovien siskosten suuhun korulauseet sopivat. Vaikka kirja kuvaa tavallista elämää ja arkea, se tekee sen jotenkin satumaisesti. Vaikka kirjalla on mittaa viitisen sataa sivua, ei se muutamia jaksoja lukuunottamatta tunnu ollenkaan liian pitkältä. Joku perusuteliaisuus tuossa kantaa, sillä haluaahan lukiessaan tietää, mitä henkilöille tapahtuu ja minne he päätyvät.

maanantai 14. marraskuuta 2011

A Song of Ice and Fire


Jokin aikaa sitten, sillä aikaa kun itse lomailin pohjanmaalla, oli tällainen paketti saapunut kotiini. Kiitos britti-Amazon, nyt on niin tiukka fantasiapaketti luvassa, että kasvatan varmaan haltiakorvat viimeistään joululomalla.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Viherpirtelöä kansalle

Koska nautin faktani opiskelun vaatimia teoksia lukuunottamatta mieluiten dokumentteina, ei blogissakaan ole tietokirjallisuutta käsitelty. Noora Shinglerin melkein-uutuuskirja Marjoja ja Maskaraa tuli kuitenkin luettua mielenkiinnolla läpi.

Kemikaalicocktail-blogista tuttu Noora Shingler on koonnut bloginsa ruokaan ja luonnonkosmetiikkaan liittyvät "opetuksensa" kansien väliin. Alaotsikko "Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit" kiteyttää kirjan sisällön, sillä yleisen faktatiedon lomassa Shingler kertoo omasta kamppailustaan vatsaoireiden kanssa sekä siitä seuranneesta luonnollisempien vaihtoehtojen etsimisestä. 

Kempparia lukeneille tai muuten  perehtyneille kirja tuskin tarjoaa mitään uutta, mutta aiheesta vasta kiinnostuneille se on kansantajuinen tietopaketti. Hyvin tiivistettynä pointtina on voida paremmin välttelemällä maitoa, vehnää, sokeria, hiivaa ja lihaa ja syödä enemmän kasvikunnan tuotteita. Ruokajuttuja seuraava toinen osa käsittelee luonnonkosmetiikkaa antamalla vaihtoehtoja niille kemikaaleille, joita yleisesti lätkitään kilokaupalla iholle. 

Teksti on blogityylistä ja sillä näyttää olevan haettu kaverilta kaverille -tyylistä lähestymistapaa. Painetussa kirjassa jotkut puhekielisyydet sekä samojen sanojen toistaminen häirisevät vanhaa kielioppinillittäjää. Vaikka luomuhehkutus on paikoin hyvin paatoksellista, ote valintoihin on kuitenkin rentoutta korostava, mielestäni jopa blogia enemmän.

Pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta voin suositella asiasta kiinnostuneille. Niin, ja mysliohje on hyvä!

torstai 13. lokakuuta 2011

Aikamatka ysärille

Kuvassa graduaineisto tyylikkäästi kirjahyllyllä. Gradu 1/2 alkaa valmistua ja näitä on plärätty ja syväluodattu sen verran, että pääsivät kaikki lapsuuden lukumuistot karisemaan.

Taisin oppia monta asiaa nuortenkirjoista. Ala-asteikäisenä teinien jutuista lukeminen oli jännittävää ja minämuodossa kerrotut tarinat kuin olisi lukenut salaa kuvitteellisen isosiskon tai -veljen päiväkirjaa. 

Nyt kun olen kahlannut näitä kirjoja tutkimusmielessä, analysointi on paljastanut kaikki piilo-opetukset ja tehnyt monista liiankin osoittelevia. Toisaalta yllätys oli, että kirjat olivat monipuolisempia kuin muistin. Nyt analyysini keskittyessä perhesuhteisiin huomasin, että sitä lajia ja tematiikkaahan oli kirjoissa lopulta enemmän kuin nuorena kiinnostanutta romantiikka-osiota. Osa tilannekomiikasta nauratti edelleen.

Niin vanhja emme vielä ole minä tai kirjatkaan, että ajankuva herättäisi suurempaa nostalgiaa, sillä yllättävän vähän on tekniikan kehitystä lukuunottamatta vajaassa parissakymmenessä vuodessa muuttunut.

Se, pitäisikö tutkittavaksi valita lempikirja vai mieluiten jokin suuria tunteita herättämätön opus, jakaa mielipiteitä. Toisaalta lempikirjasta voi saada tietoisella analyysilla enemmän irti, toisaalta se voi latistaa tunnelman käsitteiden kaavioksi eikä kirjaa voi enää koskaan lukea kuin ennen. Nämä kirjat olivat jotain siltä väliltä. Gradu kakkoseen otan riskin lempikirjoilla, sillä uskon että niistä sitä kuitenkin eniten irti saa.

Mieluimmin överit kuin vajarit päteköön siis myös tutkimukseen. 

torstai 6. lokakuuta 2011

Että hän muistaisi saman

Ensimmäisen kerran otsikoin kirjan nimellä, sillä se on mielestäni niin hieno. Ja kuvaa hyvin kyseessä olevaa kirjaa.
 
Luin siis pitkästä aikaa suomalaista kirjallisuutta, ja vielä tutustuin kirjailijaan jota en ollut ennen lukenut. Nimittäin Elina Hirvoseen. 
 
Kiitetty Että hän muistaisi saman oli ihan niin hyvä, kuin arvosteluissa luvattiin. Ihan uusi kirjahan tämä ei ole, mutta googletuksen perusteella muistin että tämähän oli Finlandia -ehdokkaanakin 2005.

Tarina rinnastaa suomalaisen ja amerikkalaisen perheen tragediat, näyttää miten menneisyys vaikuttaa nykyajassa. Monet ajat ja päivät muistellaan läpi yhden päivän kehyksessä.

Anna aikoo viettää päivänsä kahvilassa lukien kirjaa, mutta äidin painostuksesta lähtee tapaamaan veljeään mielisairaalaan. Matkalla Anna käy läpi oman perheensä sekä amerikkalaisen poikaystävänsä Ianin perheen historiaa. 

Vaikka kirja on totinen ja käsittelee rankkoja aiheita, ei se ole ollenkaan raskas. Teksti on niin vaivatonta, että sen lukee huomaamattaan loppuun. Tässä kävi niin, että "vähän vain katsoin alkua" ja yhtäkkiä olinkin jo lopussa. 150 sivua riittää, kun asiat näytetään puhki selittämisen sijaan. Vaikka jäihän sitä pohtimaan.

Vaihteeksi tällaista, myöhäisherännäinen suosittelee.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kirjoista ja elokuvista

Kävin katsomassa keväällä lukemastani Ole luonani aina –kirjasta tehdyn elokuvan. Se oli hyvä.

Tunnelma oli sama kuin kirjassa, joskin elokuvassa korostettiin mielestäni enemmän ihmissuhteita ja Kathyn, Tommyn ja Ruthin kolmiodraamaa. Elokuva tuntui myös surullisemmalta sateisine maisemineen ja pitkine katseineen. Ehkä Ishiguron tyyli kirjoittaa on niin toteava, että lukija ottaa tilanteen yhtä itsestään selvänä kuin henkilötkin, eikä jää liikaa suremaan. 


Ennen olin  ei-se-mennyt-yhtään-niin-kuin-kirjassa –nillittäjä. Sittemmin olen päättänyt ottaa kirjat kirjoina ja elokuvat elokuvina.  ”Perustuu kirjaan” on vähän sama kuin ”perustuu tositapahtumiin”.  Eli vähän sinnepäin, muttei kuitenkaan sama eikä tarvitsekaan.

Kaikista lukemistani kirjoista en ole katsonut elokuvia tai elokuvista lukenut kirjoja. Mieleeni tuli kuitenkin muutama  onnistunut elokuvasovitus joiden kohdalla olen lukenut myös kirjan.

Ensin klassikkomatskua. Fight Club, Chuck Palahniukin yhteiskuntasatiiri iskee kuin nyrkki naamaan. Samoin myös David Fincherin ohjaamana elokuvana. Tässä tapauksessa näin elokuvan ensin, kirja löytyi sen kautta.


Uudempina kirja-elokuvakokemuksina Stieg Larssonin Millenium –trilogian ruotsalaisversiot toimivat. Jostain syystä ruotsalaiset tekevät tosin laatuleffoja muutenkin. Näiden kohdalla aloitin kirjoilla, elokuvat seurasivat ilmestyessään. Elokuvia ei ole siloiteltu liikaa, mikä kuuluu asiaan kirjojenkin rankkoja juttuja käsitellessä. Ja Noomi Rapace on ihana. Katsoin äsken Hollywoodversion ensimmäisen osan trailerin. Se oli hyvin … amerikkalainen. No, mitä muuta voi odottaa kun Mikael Blomkvistia esittää James Bond.


Niin ja tykkäänhän myös Pottereista. Luin aikoinaan kirjat heti niiden ilmestyessä, joten elokuvat tavallaan kuuluivat asiaan. Vaikka ohjaajat ovat vaihtuneet ja osien välillä on  tasoeroja, on elokuviin luotu onnistuneesti kirjojen tunnelma. Potterit on sellaisia hyvän mielen fantasiajuttuja, sunnuntaielokuvia.


Mistä kirjoihin perustuvista elokuvista te pidätte?

Kuvat: 1, 2, 3 ja 4.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Yliannostus kuolemattomia

Tiesittekö, että jos hukkaa kameran laturin, uutta ei haetakaan noin vaan liikkeestä vaan pitää tilata jokin megamonitoimilaturi joka maksaa hillittömästi ja saapuu todennäköisesti ensi vuonna?

Minä en. Siksi blogi toimii edelleen lainattujen kuvien voimalla. Oma laturini on joko a) Budapestissa, b) jossain tienpenkalla muuttolaatikosta pudonneena tai c) siellä minne kaikki kadonneet tavarat menevät.

Tekniikkaihmettelyn jälkeen ihmettelen myös kirjaa. Töihin tuli myyntiin pokkareina noita hypetettyjä Sookie Stackhouse -kirjoja ja pitihän ilmiöön sitten mielenkiinnosta tutustua.

En tajunnut sitä.

Lähtökohta on ihan mielenkiintoinen, ihmisten keskuudessa syrjittynä vähemmistönä elävät vampyyrit ja heidän suhteensa ihmisiin. En tiedä onko syynä yliannostus näitä vampyyrijuttuja (ei tosin niin paha kuin tällä kaverilla) vai hyvin vahva harlekiinimaisuus, mutta toteutus ei ollutkaan niin toimiva. Koska kirja ei ollut kovin paksu, tuli se kahlattua loppuun, mutta jatko-osia en himoinnut lukea.

Olihan siinä hetkensä kuten miljöö. Syvän etelän pikkukaupunki Bon Temps, jossa kuuma väreilee asukkaiden ajaessa pick-upeilla juomaan rapistuneiden kartanoiden terasseille jääteetä. Silti päiväkirjamainen kieli ja yksiulotteiset henkilöhahmot häirisivät liikaa. Tämä on varmaan sitä vampyyri-chik-litiä sitten, mutta  on niitä aivot narikkaan -kirjoja parempiakin. 

(Ja vielä siitä näistä kirjoista tehdystä sarjasta, True Bloodista: en tajunnut sitäkään.)

Kuva

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kellarissa pelottaa


Meillä luetaan kilpaa Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus -sarjaa. Elokuvaohjaaja del Toron ja jo aiemmin jännityskirjoja tahkonneen Hoganin yhteistyönä syntynyt trilogia täyttää kauhujuttujen tarpeen ja on nopeaa "vielä yksi sivu" -luettavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa on suomennettu, mutta viimeinen täytynee tilata alkukielellä jostain, sillä kunnon jännityssarjan tavoinhan nämä loppuvan ihan kesken.

Liikoja juonesta ei pidä paljastaman, sillä odotus ja kehittely ovat etenkin ensimmäisen osan tärkeintä antia. Sarjassa on paljon henkilöitä ja heidän avullaan luodaan kohtauksia, joiden myötä voi hoksata, mistä tässä kaikessa on kyse.  

Jo takakansista selviää, että tavallaan vampyyrijuttu tämäkin on, vaikka aihetta lähestytään hieman eri tavalla. Vitsauksessa ei ole Twilight -hemppisvampyyreja eikä edes Anne Ricen kuolemattomien aristokraattista lumoa. New Yorkin valtaa outo vitsaus ja se on oikeasti pelottavaa. 

Vaikka kakkososan kannessa mainostettiin sen olevan "jopa edellistä parempi" pidin enemmän ykkösestä. Arvoituksen kehittely ja paljastuminen ovat kiinnostavampia kuin kellareissa kohkaus ja räiskintä, mitä Lankeemuksessa on paikoin liikaa. Mutta jännäykseenhän sekin jäi,  joten kolmososasta myöhemmin lisää.









Kuvat 1 ja 2.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Heinäkuun viidestoista

Rimakauhua ja rakkautta -sarjan fanit (minä) riemuitsevat: nyt se kirjoitti kirjan! 

Käsikirjoittajana tunnetun David Nichollsin romaani Sinä päivänä on ollut viime aikoina esillä monessa paikassa. Kiinnostun monesti kirjoista ulkonäön perusteella, todennäköisesti siksi selkeä punavalkoinen kansi ja jännä ei pokkari mutta ei kovakantinenkaan -mallin kirja herätti kaupassa huomion. Lopullinen päätös ostokselle syntyi "hei täähän on se kirja" -oivalluksesta.

Kannatti. Sinä päivänä on hauskaa ja helppoa luettavaa. Kaksi vuosikymmentä tavallisten päähenkilöiden elämästä voisi olla tylsähköä, mutta tapa jolla siitä kerrotaan on kiinnostava. Emma ja Dexter tapaavat valmistujaisjuhlien alla ja pitävät yhteyttä tästä lähtien. Kirja kertoo joka vuosi yhden päivän, heinäkuun viidennentoista, tapahtumat. Joskus Emma ja Dexter sattuvat olemaan jossain yhdessä, joskus erikseen. Tavallaan yksi päivä on harhaanjohtavaa, sillä tarinan eheyden takia henkilöiden on pakko miettiä myös aiempia tapahtumia ja käydä läpi elämäänsä. Kuitenkin vuoden aukot kuvattavien hetkien välillä toimivat. Kyllähän sitä kääntää sivua ensi vuoteen kiinnostuneena, mitä niille nyt tapahtuu?

Nichollsin kieli on sujuvaa ja täynnä oivaltavia huomioita. Tarinassa on havaittavissa myös Rimakauhua ja rakkautta -tyylinen katkeransuloinen pohjavire. Lisäbonuksena vuodesta 1988 vuoteen 2008 kulkeva tarina tarjoaa ysärinostalgiaa kaipaavalle muutamia hauskoja huomioita, vaikkei yleiseen ajankuvaan liikaa keskitytäkään.

Kuva

Heinäkuun luetut

Heinäkuussakin on luettu, vaikka se ei blogissa ole vielä näkynytkään. Kun lomailee lukemassa ympäriinsä, ei niistä kirjoista ehdi sitten kirjoittaa. Ajattelin kuitenkin muistella ja listata heinäkuun kirjoja ja kirjoittaa muutamista myöhemmin enemmän. 

Sitten ajattelin, että blogihan muistuttaa amerikkalaisia tv-sarjoja: suurin osa ohjelma-ajasta menee sen kertaamiseen, mitä on jo tapahtunut sekä tulevien tapahtumien ennakointiin. 

Siitä huolimatta. Luin: 

Eppu Nuotion Musta, Kosto, Maksu, Varjo, Paine ja Loppu. Koko jo mainittu Pii Marin -sarja meni vähän kuin vahingossa. Pikkukaupungin murhat ja muut arvoitukset jäivät päälle, ja kun kirjat sai kätevästi helleviikolla kirjastosta, tuli ne puistossa maaten vedeltyä kaikki. 

David Nicholsin Sinä päivänä. Tästä kepeäksi olematta hömppää kuvatusta kirjasta pidin kovasti.

Myös Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ansaitsee oman postauksensa. 

True Blood -hypetys sai tutustumaan sarjan ensimmäiseen kirjaan, siis Charlaine Harrisin Veren voimaan. Lähtökohta, ihmisten joukossa kummeksuttuna vähemmistönä elävät vampyyrit, vaikutti mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei ollut ihan sitä mitä odotin. 

Elokuvaohjaaja Guillermo de Toron ja Chuck Hoganin yhteistyö, trilogian ensimmäinen osa Vitsaus tarjosi erilaisia vampyyreja ja kauhukirjallisuudelle perinteistä säikyttelyä ja maailmanlopun meinikiä. Toinen osa odottaa kirjaston varaushyllyssä, tästäkin lisää myöhemmin. 

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Keskikesän murha-annos

Monissa jännityskertomuksissa etsitään kadonneita koodeja, paljastetaan salaliitto sukkuloiden maasta toiseen edes vessassa käymättä tai vähintään Jack Reacher ajaa tankilla vihollisten yli. 

Siksi Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit ovatkin ihastuttavan tavallista kesälukemista. Toimittaja Pii Marin sekä lounaissuomalaisen pikkukaupungin poliisit selvittävät kaupungin rikoksia ja samalla omaa elämäänsä. Piin ollessa afrikkalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi ja täten kaupungin ainoa tummaihoinen tv-toimittaja, saadaan mukaan myös rasismi- ja maahanmuuttoteemoja. 


Helleviikolla puistossa maatessani tulin lukeneeksi melkein koko sarjan. Kirjat ovat ilmestyneet myös kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina. Perinteisen kuka on murhaaja -jännäyksen lisäksi kirjat tarjoavat hauskan kuvailevaa kieltä ja osuvia kielikuvia. Rikoksia enemmän pääosassa ovat henkilöt ja tapahtumat ja niiden motiivit jäävätkin usein hieman auki tai moniselitteisiksi. Sarjan loppupuolella lipsutaan tosin jo hieman salaliittojuttujen puolelle Piin selvittäessä mitä hänen isälleen tapahtui. Viimeinen osa, juuri ilmestynyt Loppu on vielä lukematta, joten sitä en itsekään tiedä.  

torstai 7. heinäkuuta 2011

Shakkiarvoitus

Fyysikon lisäksi haluaisin olla myös shakkimestari. Shakinpelaajat ovat älykkäitä ja salaperäisiä, pelin logiikka kiehtovaa. Kuitenkin koska keskittymiskykyni on usein perunan luokkaa ja häviän aina tammessa, en ole shakkia koskaan opetellut. Perusratkaisuna lainasin shakin pelaamisesta (sekä toki suuresta arvoituksesta ja mahdollisesta maailman tuhoutumisesta) kertovan kirjan. 

Katherine Nevillen Kahdeksan -kirjassa etsitään muinaisia shakkinappuloita 70-luvun New Yorkissa  ja  Algerissa sekä 1700 -luvun lopun Ranskassa. Tässä varhaisessa Da Vinci -koodissa (kirja on kirjoitettu 80-luvulla) shakkinappulat sisältävät koodin rajattomaan valtaan ja vihjeiden perässä painellaan pitkin aavikkoa ja valtameriä.



Itse juonikuvio tuntui turhan tutulta. Jännittävien hetkien kohdalla kerronnassa oli myös toivomisen varaa. Kirjan suurinta antia itselleni olivatkin shakinpelaajien maailma suurmestareineen sekä Pariisin tapahtumat vallankumouksen aikaan. Loppuratkaisu, johon päädyttiin vähän turhien kiertoteiden kautta oli arvattava, mutta ei pettymys. Nappuloiden ympärillä vellova "Peli" (kyllä, se kirjoitettiin aina isolla, miten mahtipontista) tosin tuntui lopulta epäuskottavalta. 

Shakin aloittamiseen Kahdeksan ei suoranaisesti kannustanut. Monimutkainen sanasto ja pelin hienoudet uuvuttivat shakista tietämättömän lukijan, samoin myös joka luvun alussa toistuvat shakki on kuin elämä -tyyppiset lainaukset historian suurmiehiltä. 

Ehkä sitten eläkkeellä. 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Minä Budapestissa, mies sukelluspuvussa

En ottanut matkalle junalukemiseksi asemalta ostamaani Imagea lukuunottamatta mitään luettavaa, "eihän siellä kuitenkaan ehdi lukea ja laukkuun ei mahdu". Toinen matkaseuralaisistani oli kuitenkin varustautunut kolmella pokkarilla, joita puistossa auringossa maatessamme selailimme. Yksi niistä oli Jean-Dominique Baubyn Perhonen lasikuvussa. Vasenta silmäänsä lukuunottamatta halvaantuneen miehen tarina ei ehkä ole kepeintä kesälukemista, ja kontrasti matkailija-lukijan ja ruumiinsa sisälle vangitun miehen välillä oli kieltämättä suuri, mutta luku kerrallaan silloin tällöin luettuna huomasin tulleeni loppuun. 


Baubylla on aivohalvauksen seurauksena locked-in -syndrooma: ruumis ei toimi, mutta "ajatukset liitävät kirkkaina kuin perhonen lasikuvussa". Bauby kuvaa myös olevansa sukelluspuvun sisällä. Kirjassa hän vuorotellen pohtii asioita entisestä elämästään, sekä elämäänsä ja kuntoutustaan sairaalassa. Raskaasta aiheesta huolimatta osa luvuista on hyvinkin kepeitä, vaikka niistä paistaakin läpi menetyksen tuska. Bauby tekee tarkkoja huomiota asioista, etenkin niistä joita ei ole tullut ajatelleeksi ennen kuin ne menettää.  Kirja tyydyttää myös lääketieteellistä tirkistelynhalua: miltä tuntuu olla tilassa, jota monet kuvailevat kamalimpana mitä voi sattua. Kirja on siis niitä, jotka lukee nopeasti, mutta miettii pitkään.

Ylipäätään niitä, jotka saavat pohtimaan elämää. 

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Kirjahylly muuttaa

Raapaisimme Itä-Eurooppaa reunalta, kävimme Budapestissa. Alkujaan suunnitelmassa mukana olleeseen Belgradiin emme koskaan ehtineet, sillä Budapest tarjosikin paljon ihmelteltävää. Koimme siis kaupunki- ja puistohengailua, hyvää ruokaa, halpaa olutta sekä lillumista termaalivedessä eli hauskoja hetkiä.

Seuraavaksi ohjelmassa olisikin sitten muutto. Viimeisten seitsemän vuoden aikana olen muuttanut yhteensä seitsemän kertaa enemmän tai vähemmän kokonaan. Niinpä luulisi, että keskimääräinen muutto vuodessa auttaisi karsimaan tavaraa. Varsinkin, kun yksi näistä muutoista tapahtui junalla. Valitettavasti jo kirjahyllyn pakkaaminen vei suurimman osan vaivalla hankituista pahvilaatikoita.

Sanovat muuttamisen olevan puhdistava kokemus. Sitä voi rauhassa käydä tavarat läpi, luopua turhasta ja asetella uudessa kodissa paikoilleen vain tarpeellisia tavaroita, nauttia askeesista ja mielenrauhasta. Tai sitten voi aina viimeisenä iltana paniikissa heitellä kaikki roinat jätesäkkeihin, piilottaa uudessa kodissa kaappien perälle ja huomata kuljettaneensa samoja vanhoja laskuja ja rikkinäisiä kuppeja mukanaan muutosta toiseen. 

Kunhan löydän kirjat niistä kasoista, kesälukeminen alkaa.

                                           Kuva

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Toukokuun luetut ja matkaan lähden

Noudatanpas minäkin muissa kirjablogeissa hyväksi havaittua tapaa koota kuukauden kirjoja. Näkee, että mitäs sitä tulikaan luettua ja mitkä olivat kokonaismielikuvat. Tällä kertaa lista tosin on hyvin lyhyt. 

Toukokuussa paukutin proseminaarityön valmiiksi ja herättelin myös vanhaa gradua talviunilta. Näihin piti lukea aineistoa sen verran, että muu lukeminen jäi vähemmälle. Ehdin myös viettää vappua ja euroviisubileitä, syödä jäätelöä katsellessa melkein naapurissa asustavia lampaita sekä suunnitella matkaa.

Jotain kuitenkin luin, eihän sitä osaa ilmankaan olla.

Kotipuolessa käydessäni luin Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinan. Kummitukset ja sateinen Lontoo viihdyttivät pääsiäissunnuntain junamatkaa. Joka sehän on huhtikuuta! Kirjoitin siitä kuitenkin toukokuun puolella. 

Iida Rauman Katoamisten kirja ihastutti ja ärsytti. Siitä kirjoittamani postaus myös hävisi. 

Ian McEwan -putki alkoi Sovituksella ja jatkui Poltteella Kummastakin pidin, ehkä Sovituksesta hieman enemmän. Ensin ajattelin näiden olevan hyvin erilaisia kirjoja, sittemmin tajusin niissä olevan paljon samaa.

Seuraavaksi pitäisi valita jotain matkalukemista, sillä tarinat hiljenevät hetkeksi Itä-Euroopan ihmeiden vuoksi. Ensi viikkoon!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Kaoottinen elämä

Odotin Ian McEwanin Poltteen lukemista ainakin kahdesta syystä. Olen pitänyt kovasti muista herran kirjoista sekä haluaisin salaa olla fyysikko. (Haluaisin käyttää sitä suurta  hiukkaskiihdytintä ja muuta jännää, mutta se siitä.)

Ennakko-odotuksista poiketen en kuitenkaan ahmaissut Poltetta yhdeltä istumalta, vaan se odotteli aloitettuna pöydillä ja sohvannurkilla. Loppuun päästyäni totesin sen olevan toisaalta nerokas, toisaalta puuduttava. Lähtökohta on kiinnostava. Päähenkilö Michael Beard on Nobel -palkittu fyysikko, joka elää mennellä maineellaan ja hänen viides avioliittonsa on hajoamassa. Odottamattoman onnettomuuden ansiosta Beard pääsee hyödyntämään kollegansa aurinkoenergiaan liittyvää keksintöä omissa nimissään ja muuttumaan taas kiinnostavaksi tutkijaksi ja maailman pelastajaksi. Beardin tekemisiä seurataan vuodesta 2000 alkaen koko vuosikymmenen läpi. Pitkä aikajana on perusteltua, sillä liikkuuhan tiede välillä kovin jähmeästi eikä ihminenkään sen nopeammin kehitä itseään. Välillä tosin tuntui, että osan Beardin vaiheista olisi voinut hypätä ylikin.

Ilmastonmuutos on tämän ajan suuri aihe ja McEwan käsittelee sitä oivasti satiirisin keinoin. Itsekäs, opportunistinen ja nautinnonhaluinen Beard on jo itsessään allegoria ihmiskunnasta. Ihmisten toiminta rinnastetaan myös leviäviin homeitiöihin ja Etelänavalle tiedostavia taiteilijoita (sekä Beardia) kuljettavan laivan vaatehuoneen kaaokseen. Viesti tuntuu olevan, että miten ihminen voisi hallita maapalloa, kun ei hallitse edes omaa elämäänsä. Lopputulema on mielestäni kuitenkin toiveikas, sekä maailman että Beardin elämän suhteen. Myös tämän arvion lopputulos on parista miinuksesta huolimatta myönteinen ja suositteleva.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kesken jääneet tarinat

Asun tunnollisen lukijan kanssa. Kirjat jotka aloitetaan, myös lopetetaan. Eräs ystäväni taas käyttää sadan sivun sääntöä: jos kirja ei siihen mennessä nappaa, tuskin myöhemminkään. Itse aloittelen ja lopettelen kirjoja vailla säännönmukaisuutta. Joskus laina-aika umpeutuu, joskus tulee kiinnostavampaa luettavaa tilalle, joskus ei vaan kiinnosta. Useammin kyllä luen kirjat loppuun, kuin jätän kesken. En tiedä onko syynä kaikkiruokainen maku vai jo laina- tai ostovaiheessa suoritettu tarkka karsinta. 

Edellämainittujen pettämistä voi pohtia muutaman viime aikoina kesken jääneen kirjan kohdalla:

Elizabeth Gilbertin Eat pray love. Gaah. Ostin pokkarin, sillä tarvitsin matkalukemista ja siihenhän matkakertomus sopii. Ei tämä. Vaikka kirja kuulemma onkin omaelämänkerrallinen, tuntui se jotenkin ulkokohtaisesti kerrotulta ja kliseiseltä. "Hyppy tyhjän päälle" ei myöskään ollut kovin uskottava luksustalosta saadut rahat ja kustannussopimus taskussa. Pääsin Italiaan asti, sitten kirja joutui kirpparipöydälle, jossa sopivasti juuri myyn tavaraa muuton tieltä.

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Tämä vaikutti lähtökohtaisesti mielenkiintoiselta, vaikka jokseenkin tutulta. Vampyyreja, sivilisaation tuho ja lapsi jolla on tehtävä! Alku oli lupaava, mutta kun neljättäsadatta sivua haahuiltiin siirtokunnassa ja sen liepeillä, eikä mitään ollut selvinnyt, luovutin. Ja tätä on vielä ainakin kaksi osaa tulossa. 

Alexandra Ripleyn Scarlett. Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani, mutta Savonlinnan torilta divarikojusta ostettu Scarlett on viime kesästä saakka saanut puoliksi luettuna väistyä uusien löytöjen tieltä. Ei se huono ole, mutta kaiketi Tuulen viemän lumo siitä puuttuu. Vaikka kyllä tämän loppuun luen kunhan kiireellisempien kirjojen pino pienenee.

Jo Nesbon Panssarisydän. Takakansi ylisti parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi. Jännityksen ystävänä tartuin tähän innolla, ehkä liiankin suurin odotuksin. Tarina alkoi kiinnostavasti, raakaa peliä ja outoja henkilöitä. En tiedä mikä meni vikaan ja missä kohdin, mutta jossain vaiheessa homma vain lässähti. Ehkä tarina olisi tämän tiiliskiven sijaan mahtunut pienempäänkin tilaan. Toki kurkkasin viimeisiltä sivuilta, kuka oli murhaaja, mutta lasken tämän kuitenkin kesken jääneksi.

Tunnollinen lukija heitti nojatuolistaan jonkun Finlandia -palkintoraatilaisen sanoneen, että eihän maitoakaan tarvitse koko litraa juoda tietääkseen, että se on pilalla. Silti usein takaraivossa kolkuttaa tunne, että voi jäädä jostain hienosta paitsi jos lopettaa nyt. 

Mitä kirjoja muilta on jäänyt kesken?


                                Kuva

lauantai 28. toukokuuta 2011

Mitä todella tapahtui?

Ystäväni suositteli Sovitus -elokuvaa "koska siinä on söpö James McAvoy". Tietenkin lainasin kirjan ensin ja voi että pidin siitä! Elokuva odottaa katsomistaan, en ole vielä uskaltanut. 

Ian McEwanin tyyliä on moitittu myös hitaaksi, mutta etenkin Sovituksessa tämä hitaus toimii. Eihän kirjassa loppujen lopuksi monia käänteitä ole, mutta yksi teko ja sen seuraukset tarkastelun alla ovatkin. Tarina alkaa, kun kolmetoistavuotias Briony Tallis näkee isonsiskonsa ja talon siivoojan pojan välillä kohtauksen, joka jää hänen mieleensä, eikä hän voi olla kertomatta näkemäänsä paisuttelematta sitä. Tämän päivän, joka kattaa kirjan ensimmäisen osan, päättyessä kaikkien kolmen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. 


Sitten selvitetään, mitä heille tapahtui. Koska tapahtumat alkavat vuodesta 1935, tullaan toinen osa viettämään pitkälti toisen maailmansodan melskeissä. Vaikka sotakuvausta oli paljon, se ei yllättäen pitkästyttänyt lainkaan. Myös sairaanhoitajien työn kuvaus tuona aikana oli kiinnostavaa. 


Ian McEwanilla on taito tehdä henkilöistään kokonaisia ja eläviä. Keskeisten henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit tuodaan esille viipyilevässä kerronassa, vain Cecilia jäi hieman etäiseksi. Välillä he myös ärsyttivät typerillä ratkaisuillaan, välillä heidän toivoi onnistuvan kaikessa.

Oman kokemukseni perusteella kirjailija tuntuu pohtivat yksittäisten mullistavien tapahtumien vaikutusta ihmisten elämään myös muissa kirjoissaan. Sovituksessa mietityttämään jää myös, mikä on lopulta totta, mitä tapahtui oikeasti ja kenelle. 


Kuvituksena perinteisesti elokuvaa Weheartit -sivustolta.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Tutkimustyön hedelmä ja kesäinen viikonloppu

Blogger näemmä söi kirjoitukseni Iida Rauman Katoamisten kirjasta. Koska kirjaa on jo pohdittu  ympäri nettiä ja lehtiä, en kirjoita siitä uudelleen. Tiivistyksenä sanottakoon, etten kirjoitusta tehdessä, enkä vieläkään ole varma, pidinkö kirjasta vai en. Kielestä ja kerronnasta ainakin pidin. Lisätietoa halajavat voivat vilkaista pidemmän pohdinnan vaikka Kirjainten virrassa -blogista.

Bloggerin toinnuttua olen tehnyt kaikenlaista kirjoihin liittyvää ja liittymätöntä. Liittyviä asioita on palautettu kirjallisuuden proseminaarityö! Tänään tuntui siltä, että tuskaisin homma oli ulkoasun viilaaminen, sillä me ei Wordin kanssa tulla oikein toimeen. Tässä vilautus kannesta, aihekin näkyy kuvasta.



Ihailin myös  tivolin maailmanpyörää sekä aamuyön, että päivän valaistuksessa eli vietin hauskan viikonlopun Kuopiossa. Siellä syötiin myös alimman kuvan herkkua. 




Loppuillaksi istahdan sohvalle seuranani Ian McEwanin Polte. Siitä seuraavaksi.

torstai 5. toukokuuta 2011

Sukudraamaa hautausmaalla

Kaksosissa on usein kirjallisuudessa jotain mystistä. Aina niillä on suuri henkinen yhteys tai muuten tietävät toisistaan kaiken. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinassa kaksoset Julia ja Valentina eivät ole koskaan nukkuneet yksin ja yrittävät keksiä elämälleen yhteistä suuntaa. He eivät ole koskaan kuulleet, että heidän äidilläänkin on kaksossisar - ennen kuin tämä kuolee ja jättää omaisuutensa tytöille. Omaisuus on asunto Lontoossa Highgaten hautasmaan naapurissa.

Hautausmaa ja sen kuvaus saa suuren osan kirjassa. Alakerran naapuri ja kuolleen Elspethin miesystävä Robert tekee väitöskirjaa hautasmaasta ja toimii sen oppaana. Hautausmaalla siis hiippaillaan tuon tuostakin ja se toimii oivana miljöönä kummistustarinalle, Julia ja Valentina eivät näet Elspehtin asuntoon muuttaessaan ole yksin. 


Enempää juonesta jääkööt tässä paljastamatta, sillä salaisuuksia kohti kuljetaan tarinan edetessä. Sisarusten ristiriidat ja Valentinan itsenäistymispyrkimykset johtavat yllättävään loppuratkaisuun. 


Mielestäni koko kirjan tunnelma välittyy hyvin hautausmaakuvista. Kaikki henkilöt ovat surumielisiä ja tuntuu, että aina sataa. Vaikka Julia ja Valentina muuttavat monien mahdollisuuksien Lontooseen, he suurimman osan ajasta nököttävät sisällä asunnossa, etenkin Valentina. Ankeaksi en kirjaa kuitenkaan kuvaisi, vaan nimenomaan salaperäisen surumieliseksi.  Sellaiseksi, joka sopii sateisiin kesäpäiviin. 

Kuvat Highgaten hautasmaalta: 12.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Kamarineidon tarina

Olen tähän asti sivuuttanut monessa yhteydessä esiin tulleen Margaret Atwoodin, ilman mitään tiettyä  syytä tosin. Kuuntelemani kurssiesitelmän innoittamana lainasin kuitenkin Orjattaresi, joka tuskin tulee olemaan viimeinen lukemani Atwood, sen verran mielenkiintoinen paketti oli kyseessä. 

Orjattaresi kertoo lähitulevaisuudesta, jossa Yhdysvaltojen alueella sijaitsee fundamentalistinen Gileadin valtio. Gileadissa naiset eivät saa omistaa mitään ja jopa lukeminen on kiellettyä muilta kuin ylimmiltä komentajilta. Tarinaa kertoo nimettömäksi jäänyt orjatar, jonka tehtävänä on muiden punapukuisten orjattarien tavoin synnyttää lapsia yläluokkaisille miehille, joiden vaimot eivät tähän pysty. Kertoja muistaa myös vanhan yhteiskunnan ja muistelee välillä elämäänsä ennen. Kuva Gileadista ja sen synnystä rakentuu kerronnan myötä. 

Orjattaresi on tarina vapauden menettämisestä ja siitä, miltä se tuntuu. Kertoja muistelee entistä elämäänsä pohtien:

"Ajattelen itsepalvelupesuloita. Sitä, mitä minulla oli päälläni kun kävin niissä. -- Sitä mitä vein niihin: omat vaatteeni, omaa rahaani, rahaa jonka olin ansainnut itse. Ajattelen miltä sellainen hallintavalta tuntuisi."

Äärimmäisen totalitaarisen valtion kansalaisia hallitaan pelolla ja oman hallintavallan menettämisellä. Kaikilla on tarkasti omat paikkansa, ne jotka eivät sopeudu lähetetään pakkotyöhön siirtokuntiin. Kuitenkin ystävystyttyään talonsa isännän kanssa kertoja huomaa, että säännöt ja vapaudetkin ovat toisenlaiset hallitsijoille ja hallittaville.

Orjattaresi on niitä kirjoja, joissa alusta asti hokee mielessään "mitä täällä tapahtuu, ketä nää tyypit on, mikä tää paikka on". Vastaukset selviävät lukijan kokoamista tiedonmurusisista. Kaikkiin kysymyksiin ei kuitenkaan löydy vastausta. Koko ajan lukiessa taustalla pyörii kysymys siitä, miten tällainen yhteiskunta olisi voinut syntyä. Vaikka toteutuuhan totalitarismi ympärillämme koko ajan.  

torstai 21. huhtikuuta 2011

Oodi kirjastolle

Tulin juuri kirjastosta. Koska budjetillani ainoat kirjaostokset ovat lähtöisin alelaareista ja divareista, suurin osa lukemistani kirjoista on lainattuja. Osa kirjastojen viehätystä on samaa kuin kirppareilla ja divareissa: ei ikinä tiedä mitä on tarjolla. Tottunut kirjastohaukka tarkistaa ensin pikalainahyllyn ja palautukset uutuuksien varalta, sitten on vuoro epämääräisen kiertelyn.


Ensikosketukseni kirjastojen maailmaan sain ekaluokalla. Koska osasin jo lukea, pedagoginen ratkaisu tähän oli "lue sitten" ja suuren osan ekaluokkaa kökötinkin sitten koulun pienessä kirjastohuoneessa lukien Neiti Etsiviä ja ponitallikirjoja. Muistan myös, että kirjastohuoneen ikkunasta näkyi rakennustyömaa ja usein satoi. Eskapismia siis tarvittiin. (Täytyy tosin mainita, että oli siellä välillä muitakin saman kohtalon kokeneita lapsia.)



Kolmetoista vuotta myöhemmin muuttaessani Savonlinnaan toinen asia, jonka asunnostani huomasin oli se, että se sijaitsi kirjaston takapihalla. Ensimmäinen oli se, että talo olikin kadulle näkyvän upean vanhan köynnöskasviseinäisen talon takana sijaitseva ruma kerrostalo. Mutta siitä kiipesi minuuttissa aidan yli kirjastoon!

Tänään oli erityisen onnistunut kirjastokeikka. Kirjasto on tosin jo toinen ja sinne täytyy pyöräillä. Nyt kuitenkin pöydällä odottavat Bernhard Schlinkin Viikonloppu, Ian McEwanin Polte, Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina sekä Iida Rauman Katoamisten kirja. Näistä siis seuraavaksi. Lomasuunnitelmissa on lööbailua ja lukemista, ehkä siis hyvinkin pian.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Pohdittaisko vielä vähän tätä meidän elämää?

Luin Laura Honkasalon Tyttökerhon

En pitänyt siitä, koska se oli  jankkaava. 

Pidin siitä, koska kieli oli kaunista. 

Jokin kaikissa henkilöissä ärsytti, mutta jokin sai silti lukemaan eteenpäin ja selvittämään, miten heille käy. 


Vajaa kolmekymppinen Katri tekee kiinnostavaa työtä sisustuslehdessä, asuu Helsingin keskustassa ja käy baareissa ja kahviloissa ystäviensä kanssa, etsii suhdetta. Kun pääsee yli kliseisestä ensivaikutelmasta, tarinasta tulee kauniisti kerrottu ja elämänmakuinen. Pohdittavana on valinnanvaikeus.  Katrin ystävistä Tuuli uppoutuu töihin, Nuppu ulkonäkönsä kohentamiseen ja Arttu lähtee etsimään itseään Aasiasta. Katri haluaa perheen, mutta kiusaa itseään suhteissa miesten kanssa, jotka ovat ylikasvaneita lapsia. 

Ja sitten pohditaan. Jaamataan, juodaan viiniä ja jaamataan lisää. Lopussa kaikki kuitenkin vaikuttavat tasapainoisemmilta kuin alussa, Katrikin huomaa että onni täytyy löytää myös itsestään. 

Niinhän se menee. 

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Ekokritiikki. Nyt.

Teen proseminaarityötä. Tai oikeastaan otan pöljiä kuvia Photoboothilla.



Aiheeseen liittyviä kuitenkin. Aihe (ekokriittinen näkökulma) on kiinnostava, tutkimusaineistonikin (tuo Ihmissatama) on hyvä, mutta kevätaurinko taitaa kuitenkin olla vielä parempi.

Viikko deadlineen.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Historiankirjojen chick-litiä

Laskinpas tässä, että olen kirjoittanut blogiin viidestä kirjasta. Kolmesta niistä on tietääkseni tehty elokuva. Kertooko tämä siitä, että elokuvatuottajat ovat hoksanneet hyvien kirjojen olemassaolon, käsikirjoittajilta on omat ideat loppu vai että lukumieltymyksiini vain sopivat kirjat, jotka on helppo kuvallistaa? 

Tietysti myös luettuani loppuun Kathryn Stockertin Piiat, päädyin tälle sivulle IMDBssä (hakiessani todistusainestoa kantaani, että Spiderman kolmosen blondi on sama tyttö, kuin The Villagen Ivy). Odotan kyllä, että näkisin Piiat elokuvana, ihan 60 -luvun nuorten kotirouvien tyylin sekä syvän etelän pikkukaupungin vuoksi. Pidin myös tarinasta.


Missisipin Jacksonissa 1960 -luvun alussa naisten elämälle on asetettu tarkat raamit. Mustille naisille opetetaan, miten valkoisissa kodeissa ollaan töissä ja valkoisille, miten napataan hyvä aviomies. Rotuerottelu on voimissaan, eivätkä valkoiset seurapiirirouvat anna apulaistensa syödä samassa pöydässä tai käyttää samaa kylpyhuonetta. Vanhakantaisen Missisipin ympärillä maailma kuitenkin muuttuu ja muutos leviää myös Jacksoniin.

Skeeter Phelanille ei rouvaselämä riitä, vaikka ympärillä pyöriikin koko ajan äiti huolehtimassa Skeeterin ulkonäöstä mahdollisten sulhaskandidaattien tapaamisen varalta. Ympäristöään ja ystäviään hieman ulkopuolelta tarkkaileva Skeeter alkaa nähdä rasistiset asenteet ympärillään ja alkaa kirjoittaa kirjaa kotiapulaisten elämästä. Vaarallinen hanke muuttaa lopulta Skeeterin ja kirjaan osallistuneiden naisten elämän.


Skeeterin lisäksi kirjan kertojina toimivat kotiapulaisina työskentelevät Aibileen ja Minny. Kolme kertojaa valaisevat aihetta erilaisista näkökulmista.

Kathryn Stockett on itse kotoisin Jacksonista ja kertoo loppupuheenvuorossa kirjassa olevan paljon hänen omaa kokemustaan ja todistamiansa asioita. Kirja onkin tarinansa lisäksi pätevä ajankuva 1960 -luvun Missisipistä ja naisten elämästä. Ja nimenomaan naisten, miehet esittävät aviomiesten ja isien sivurooleja. Rotuerottelu ja sen vaikutukset näytetään henkilöistä käsin hätkähdyttävästi. Ja tätä kaikkea on tapahtunut vielä, ei ihan minun, mutta ainakin vanhempieni elinaikana. Koko kirjan sanoma tulee alleviivattuna, kun Skeeter miettii heidän kirjoittamansa kirjan ajatusta:

"Mutta eikö se juuri ollut koko kirjan idea? Se, että naiset ymmärtäisivät: Me olemme vain kaksi ihmistä. Meidän välillämme ei ole paljonkaan eroa. Ei läheskään niin paljon, kuin olin kuvitellut".

Se mietelauseista, sillä vaikeista asioista huolimatta Piiat on oikeastaan aika kepeä kirja. Sellainen päiväkahvin ja kakun kanssa luettava, tavallaan.

Kuvat täältä. Niin, ja tekeväthän elokuvat myös blogin kuvittamisen helpommaksi. 

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Perjantaimusiikkia

Tenttiin lukemani International Postmodernism ja Mimesis aiheuttivat sen mallin aivojen ylikuumenemisen, että en minilomalla kotiseudulla lukenut kuin ohjeita leivonnaisiin, tuuheaan tukkaan ja hyvään elämään. 

Niinpä perjantain kunniaksi esitellään pari viime aikoina ahkerasti kuunneltua musiikkikappaletta.





Valitettavasti blogger ja minä emme löytäneet Just a boysta ihanaa musiikkivideota, mutta Youtubesta se kannattaa vilkaista. Näitä kuunnellessa, mainiota viikonloppua!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Balkan väkivallan varjossa

Kyllä ei ole blogi päivittynyt kovin tiuhaan tahtiin. Kiirettä on kuitenkin pitänyt ihan kivojen juttujen kanssa, aloitin nimittäin työt kirjakaupassa ja käynnistin graduprojektin uudelleen.

Toki olen myös vapaalla lukenut kirjoja. Juutalaisvainojen jälkeen on hyvä jatkaa uudemmilla sodilla, nyt siis muutama sana Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa -uutuuskirjasta.

Kirjassa Heikura, toimittaja itsekin, kuvaa Itä-Euroopan väkivallan vuosia päähenkilönsä sotareportteri Rakelin kautta. Rakel raportoi Romanian vallankumouksesta, Jugoslavian sisällissodasta ja Sarajevon piirityksestä, lähellä ajallisesti ja paikallisesti tapahtuneista asioista. Kirjan 1990 -luvun Balkan, etenkin Sarajevo, on hurja paikka, jossa jokainen taistelee hengestään ja sala-ampujien luodit rummuttavat katuja. Toki Rakel myös rakastuu ensin Romaniassa ja myöhemmin Unkarissa tapaamaansa Romeoon ja yhdessä pariskunta kiertää reportaasiretkillä ja hämmentävästi kesken kaiken alkaa selvittää  Budapestilaisesta asunnosta löytyvää Gallen-Kallelan maalauksen myymistä.

Lukijan pulssi tihenee Rakelin tähystäessä suojattomia taloja kiikaritähtäimen läpi, samoin sotilaiden pysäyttäessä toimittajat. Tavallaan Heikura romantisoi sotareportterin työtä, mutta toisaalta antaa siitä myös todenmukaiselta vaikuttavan kuvan. Kerronnasta huomaa, että Heikura haluaa kertoa alueen historian uudelleen, tietoiskuja tapahtumista on lukujen välissä ja upotettuna tarinaan. Toisessa aiheessa esitelmöinti häirtsisi, tässä se tukee ajasta muodostuvaa kuvaa.

Tästä alkaa tarina suosittelee sekä oppituokiona lähihistoriaan että pohdintaan syistä ja seurauksista.  

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

"On erittäin tärkeää, että me muistamme"

Nyt suosittelen kerralla kirjaa ja elokuvaa, sillä Jonathan Safran Foerin Kaikki valaistuu toimii molempina. Elokuvan näkemisestä on jo aikaa, joten tarkemmin en yhtäläisyyksiä tai eroja muista, muistan vain, että pidin siitä kovasti. Keskitytään siis kirjaan.


Tarinassa nuori Jonathan Safran Foer -niminen amerikanjuutalainen kirjoittaa kirjaa sukunsa vaiheista. Hän matkustaa Ukrainaan löytääkseen Augustinen, joka pelasti hänen isoisänsä toisen maailmansodan aikana. Oppaakseen Jonathan saa mielikuvituksellista englantia puhuvan Alexin, tämän isoisän sekä virallisen opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin. Kirja koostuu Jonathan kirjan luvuista, vaiheikkaasta matkasta Alexin kertomana, sekä Alexin kirjeistä Jonathanille matkan jälkeen. Vuosisatojen takaiset menneet, matka ja nykyhetki limittyvät toisiinsa paljastaen hiljalleen tapahtumien kulun sekä sen, millaisia henkilöt ovat julkisivunsa takana. 

Kuvat elokuvasta googletettu

Foerilla on kyky luoda uskomatonta tilannekomiikkaa, mutta myös traagisia kohtaloita. Kirjan ääressä voi siis vetää cashewpähkinät henkeen nauraessaan matkalaisten keskustelulle, mutta myös pyyhkiä salaa kyyneleitä. Muuta näiden ympäripyöreyksien lisäksi kirjasta ei oikein voi liikaa paljastamatta sanoa, suositella vain.

Sopivasti tällä viikolla luin uutisen myös Foerin uusimmasta kirjasta, Eläinten syömisestä. Pohdiskelu lihansyönnin etiikasta ja tehotuotannosta kiinnostaa näemmä muitakin, olen kirjastomme varausjonossa kahdeksas. Palataan siis asiaan varmaan loppukesästä. "

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Sunnuntain lempijutut




Aurinkoiset lumihanget, palaneiden pullien käyttökelpoisten osien hyötykäyttöä köyhinä ritareina sekä viikonlopun kirjat. 

Eräänä elokuisena aamuyönä Kuopiossa ystäväni suositteli minulle John Irvingin koko tuotannon lisäksi Johnathan Safran Foerin Kaikki valaistuu -kirjaa. Näin puoli vuotta jälkeenpäin, kirjastossa käydessäni, suositus sitten kulki jossain hermostoissa perille asti ja iski mieleeni. Tähän mennessä vaikuttaa varsin mainiolta! Matkaopas ja Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa ovat inspiraatiota mahdolliseen kesämatkaan Balkanille. 

Näiden pariin siis, leppoisaa sunnuntaita. 

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Ihmisen rakennuspalikat

Tasaisin väliajoin joku pelottelee minua ja muita tiedejuttujen lukijoita geenitutkimuksen vaaroilla. Lähiaikoina olen lukenut myös kaksi aihetta sivuavaa kirjaa, joskaan ne eivät ole ihan tuoreita.  Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on enemmän maailmalopun meininkiä, Jodi Picoultin  Sisareni puolesta taas sivuaa aihetta vähemmän dystopisesti.  Yllättäen suurin yhteinen tekijä kirjoissa on niiden keskittyminen ihmisten välisiin suhteisiin erikoisessa tilanteessa.


Ole luonani aina kertoo Kathysta, Tommysta ja Ruthista, jotka elävät eristetyssä sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Tarinaa kertoo Kathy, joka muistelee nuoruusaikojaan tuossa paikassa, Hailshamissa. Kathyn muistelmien edessä selviää myös hiljalleen, miksi heidät on kasvatettu siellä ja mikä on heidän ainoa kohtalonsa elämässä. Nuoret nimittäin ovat klooneja, jotka on kasvatettu toimimaan elinluovuttajina. 


Koska Kathy ei muusta tiedä, hän suhtautuu tarkoitukseensa hyväksyvästi ja kohtalonomaisesti. Muuten heidät kuvataan tavallisina nuorina. Kaikki tosin eivät ajattele klooneista näin, niinpä Hailshamissa opettajat laittavat nuoret tekemään taidetta todistaakseen, että klooneillakin on sielu. Vaikka luovutusten uhka varjostaakin henkilöiden elämää, keskittyy kerronta yllättävänkin paljon kolmikon välisiin suhteisiin. Sumuinen Englanti luo melankolisen taustan tapahtumille. 


Ole luonani aina esittää dystopian maailmasta, jossa ihmisiä tehdään toisten  ihmisten rakennuskappaleiksi. Kirja pistää myös pohtimaan mitä jää, kun ihmiseltä viedään vapaus valita, mitä tehdä elämällään. Mielessäni tosin kävi, että valintojen poistuminen voi olla vapauttavaakin. 


Mainitsemani toinen kirja Sisareni puolesta pohti myös varaosapankin ideaa. Annan sisarella Katella on harvinainen leukemia ja Anna saikin alkunsa koeputkessa vanhempien halutessa Katen kanssa geneettisesti identtisen lapsen. Anna luovuttaa sisarelleen vertaan ja solujaan, kunnes Katen tarvitessa hänen munuaistaan alkaa kyseenalaistaa asiaa ja haastaa lopulta vanhempansa oikeuteen vaatien itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Vaikka päähenkilönä on Anna, tarinaa kuljetetaan eri henkilöiden kautta. Oman äänensä saavat perheenjäsenet sekä Annan asiajanajaja ja edunvalvoja.


Picoultille tyypillisesti alussa esitellään eettisesti ristiriitainen tilanne, lopuksi ollaankin jo oikeudessa. Oikeussalidraama haukkaakin ison osan tarinasta ja lain päätös nähdään ratkaisuna perhettä repivään tilanteeseen. Oikeustykitystä ja päälleliimattua romanssia en edes kommentoi, totean vain, että kohtalon pohdinta on läsnä tässäkin kirjassa, kuten myös vanhempien ja lasten suhteet. 


Koska kirjat saivat aikaan näinkin paljon tekstiä, voi niitä suositella, etenkin ensimmäistä. Ole luonani ainasta on tehty myös elokuva, joka ilmestynee lähiaikoina. Aion mennä katsomaan sen nillittääkseni sitten kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista. 
 

lauantai 5. helmikuuta 2011

Vinksahtaneen saariston lapset

Jämähdän usein lukemaan samantyylisiä kirjoja ja kirjailijoita. Tällöin uusi kirjailijalöytö, jopa sellainen jolta haluaa lukea heti kaiken, on suuri tapaus.  

Viimeisin löytöni on ruotsalainen John Ajvide Linqvist, joka useimmiten tunnetaan pariinkin kertaan filmatusta Ystävät hämärän jälkeen -teoksesta. Tästä minäkin aloitin jatkaen kahdella muulla kirjalla. Ystävät hämärän jälkeen oli kiinnostava, samoin Kuinka kuolleita käsitellään, mutta suurimman vaikutuksen teki Ihmissatama. Linqvistin tapana on käsitellä suuria asioita kauhukirjallisuuden elementtien kautta. Kun vampyyrit ja zombit on jo käsitelty, Ihmissatamassa tarina kulkee meren ja aaveiden kautta käsitellen suljetun yhteisön keskinäisiä suhteita sekä yhteisen salaisuuden aiheuttamaa painetta. 

Ihmissatama on kauhua, jännitystä ja ihmiskuvausta yhdistelevä vahva kokonaisuus. Tarinan päähenkilö on oikeastaan Domarön saari, jolla ihmiset katoilevat ja meri käyttäytyy oudosti. Pidän Linquistin tavasta luoda henkilöhahmoja, joissa kaikissa on jotain pimeää. Ihmeellisin ja arvoituksellisin elementti on kuitenkin meri, oma rinnakkaismaailmansa.

Saaristolaiselämää pohtiessaan eräs henkilöistä toteaa Saariston lapset -kirjan pilanneen saariston. Tämän lastenkirjan ilmestyessä kaupunkilaiset rynnivät saaristoon etsimään opittua idylliä. Minulle taas Ihmissatama loi oman saaristomielikuvani ja halun päästä tähän kiehtovaan, synkkään paikkaan. 

Tervetuloa Domaröhon.