Tiesittekö, että jos hukkaa kameran laturin, uutta ei haetakaan noin vaan liikkeestä vaan pitää tilata jokin megamonitoimilaturi joka maksaa hillittömästi ja saapuu todennäköisesti ensi vuonna?
Minä en. Siksi blogi toimii edelleen lainattujen kuvien voimalla. Oma laturini on joko a) Budapestissa, b) jossain tienpenkalla muuttolaatikosta pudonneena tai c) siellä minne kaikki kadonneet tavarat menevät.
Tekniikkaihmettelyn jälkeen ihmettelen myös kirjaa. Töihin tuli myyntiin pokkareina noita hypetettyjä Sookie Stackhouse -kirjoja ja pitihän ilmiöön sitten mielenkiinnosta tutustua.
En tajunnut sitä.
Lähtökohta on ihan mielenkiintoinen, ihmisten keskuudessa syrjittynä vähemmistönä elävät vampyyrit ja heidän suhteensa ihmisiin. En tiedä onko syynä yliannostus näitä vampyyrijuttuja (ei tosin niin paha kuin tällä kaverilla) vai hyvin vahva harlekiinimaisuus, mutta toteutus ei ollutkaan niin toimiva. Koska kirja ei ollut kovin paksu, tuli se kahlattua loppuun, mutta jatko-osia en himoinnut lukea.
Olihan siinä hetkensä kuten miljöö. Syvän etelän pikkukaupunki Bon Temps, jossa kuuma väreilee asukkaiden ajaessa pick-upeilla juomaan rapistuneiden kartanoiden terasseille jääteetä. Silti päiväkirjamainen kieli ja yksiulotteiset henkilöhahmot häirisivät liikaa. Tämä on varmaan sitä vampyyri-chik-litiä sitten, mutta on niitä aivot narikkaan -kirjoja parempiakin.
(Ja vielä siitä näistä kirjoista tehdystä sarjasta, True Bloodista: en tajunnut sitäkään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti