keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Ihmisen rakennuspalikat

Tasaisin väliajoin joku pelottelee minua ja muita tiedejuttujen lukijoita geenitutkimuksen vaaroilla. Lähiaikoina olen lukenut myös kaksi aihetta sivuavaa kirjaa, joskaan ne eivät ole ihan tuoreita.  Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on enemmän maailmalopun meininkiä, Jodi Picoultin  Sisareni puolesta taas sivuaa aihetta vähemmän dystopisesti.  Yllättäen suurin yhteinen tekijä kirjoissa on niiden keskittyminen ihmisten välisiin suhteisiin erikoisessa tilanteessa.


Ole luonani aina kertoo Kathysta, Tommysta ja Ruthista, jotka elävät eristetyssä sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Tarinaa kertoo Kathy, joka muistelee nuoruusaikojaan tuossa paikassa, Hailshamissa. Kathyn muistelmien edessä selviää myös hiljalleen, miksi heidät on kasvatettu siellä ja mikä on heidän ainoa kohtalonsa elämässä. Nuoret nimittäin ovat klooneja, jotka on kasvatettu toimimaan elinluovuttajina. 


Koska Kathy ei muusta tiedä, hän suhtautuu tarkoitukseensa hyväksyvästi ja kohtalonomaisesti. Muuten heidät kuvataan tavallisina nuorina. Kaikki tosin eivät ajattele klooneista näin, niinpä Hailshamissa opettajat laittavat nuoret tekemään taidetta todistaakseen, että klooneillakin on sielu. Vaikka luovutusten uhka varjostaakin henkilöiden elämää, keskittyy kerronta yllättävänkin paljon kolmikon välisiin suhteisiin. Sumuinen Englanti luo melankolisen taustan tapahtumille. 


Ole luonani aina esittää dystopian maailmasta, jossa ihmisiä tehdään toisten  ihmisten rakennuskappaleiksi. Kirja pistää myös pohtimaan mitä jää, kun ihmiseltä viedään vapaus valita, mitä tehdä elämällään. Mielessäni tosin kävi, että valintojen poistuminen voi olla vapauttavaakin. 


Mainitsemani toinen kirja Sisareni puolesta pohti myös varaosapankin ideaa. Annan sisarella Katella on harvinainen leukemia ja Anna saikin alkunsa koeputkessa vanhempien halutessa Katen kanssa geneettisesti identtisen lapsen. Anna luovuttaa sisarelleen vertaan ja solujaan, kunnes Katen tarvitessa hänen munuaistaan alkaa kyseenalaistaa asiaa ja haastaa lopulta vanhempansa oikeuteen vaatien itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseensa. Vaikka päähenkilönä on Anna, tarinaa kuljetetaan eri henkilöiden kautta. Oman äänensä saavat perheenjäsenet sekä Annan asiajanajaja ja edunvalvoja.


Picoultille tyypillisesti alussa esitellään eettisesti ristiriitainen tilanne, lopuksi ollaankin jo oikeudessa. Oikeussalidraama haukkaakin ison osan tarinasta ja lain päätös nähdään ratkaisuna perhettä repivään tilanteeseen. Oikeustykitystä ja päälleliimattua romanssia en edes kommentoi, totean vain, että kohtalon pohdinta on läsnä tässäkin kirjassa, kuten myös vanhempien ja lasten suhteet. 


Koska kirjat saivat aikaan näinkin paljon tekstiä, voi niitä suositella, etenkin ensimmäistä. Ole luonani ainasta on tehty myös elokuva, joka ilmestynee lähiaikoina. Aion mennä katsomaan sen nillittääkseni sitten kirjan ja elokuvan eroavaisuuksista. 
 

4 kommenttia:

  1. Ahhah, spoilasin itteni sitten tolla sun tekstillä. :D Never Let Me Go tuolla hyllyssä siis lymyilee, odottaen et tartun siihen. Kohta pitäs, kurssi alkaa edetä siihen malliin, et kohta on sen käsittelyn aika... :) Onneks et sen tarkemmin käyny sitä juonta selittämään.

    VastaaPoista
  2. Damn! Oon näköjään yhtä hyvä tässä kuin Hesarin leffa-arvostelijat :) Vaikka muistaakseni jossain suomenkielisen painoksen takakannessa ton verran kerrotaan, mutta ei ilmeisesti alkuperäisessä.

    VastaaPoista
  3. Picoultin kirjat on niin nerokkaita
    rakastan.

    VastaaPoista
  4. tosta sisareni puolestanikin
    om muuten tehty leffa
    en oo nähny ja vaikutti aika
    kaupalliseltapaskalta
    mut silti

    VastaaPoista